"Säästä neuvosi, äiti", sanoi Hamish ankarasti; "minun päätökseni on tehty."
Mutta vaikka hän äitinsä kiusallista taivuttelukiihkoa välttääkseen puhui siten, olisi Hamish sillä hetkellä havainnut mahdottomaksi sanoa, minkä menettelytavan hän muka oli valinnut. Vain yhdessä kohden oli hän tehnyt selvän päätöksen; hän tahtoi odottaa kohtaloaan, oli se mikä tahansa. Vasten tahtoansa jouduttuaan sanansa rikkojaksi ei hän tahtonut lisätä syyllisyyttänsä rangaistuksen välttämiseksi tehdyllä pakoyrityksellä.
Tähän uhrautumiseen hän katsoi olevansa velvollinen sekä oman että maanmiestensä kunnian tähden. Kehen hänen toveriinsa luotettaisiin vastedes, jos hänen ajateltaisiin harkitusti rikkoneen lupauksensa ja pettäneen upseeriensa luottamuksen? Ja ketä muuta kuin Hamish Bean MacTavishia syyttäisivät geeliläiset niiden epäluulojen varmentamisesta, joita saksilaisella kenraalilla tiedettiin olevan ylämaalaisten vilpittömyydestä?
Lujasti oli hän senvuoksi päättänyt pysyä alallaan. Mutta oliko hänen tarkotuksenaan rauhallisesti antautua kiinniottajiksi lähetetylle patrullille vai aikoiko hän näennäisellä vastarinnalla yllyttää heidät surmaamaan hänet paikalla, siihen kysymykseen ei hän itsekään olisi osannut vastata. Halu tavata Barcaldine ja selittää poissaolonsa syy kehotti häntä edelliseen menettelyyn, mutta häpäisevän rangaistuksen pelko ja äidin katkeruus tukivat voimakkaasti jälkimäistä ja vaarallisempaa aietta. Hän jätti asemansa sattuman ratkaistavaksi käänteen tullessa; eikä hänen tarvinnut pitkälle odottaakaan sitä.
Ilta läheni; vuorten jättiläisvarjot loivat tummia viiruja kauvas itään päin, läntisten huippujensa vielä hehkuessa purppuran ja kullan hohteessa. Ben Cruachania kiertävä tie oli täydellisesti näkyvissä mökin ovelta, kun viisi ylämaalaista soturia, joiden aseet kimmelsivät auringossa, äkkiä kääntyi esille etäisimmästä päästä, missä valtatie kätkeytyi vuoren taakse.
Yksi eteni hiukan edellä muista neljästä, jotka marssivat kahtena rivinä, sotilaallisen järjestyksen mukaan. Heidän kantamistansa luikuista kuten asunaan olevista leväteistäkin ja lakeista kävi ehdottomasti selville, että tulijat olivat aliupseerin johtama osasto Hamishin omaa rykmenttiä, ja yhtä vähän saattoi olla epäilyksiä heidän tarkotuksestaan Loch Awen äärellä.
"Ne tulevat rivakasti", virkkoi MacTavish Mhorin leski. "Kuinkahan kiireesti tai verkkaan jotkut heistä palannevatkaan! Mutta niitä on viisi, ja siinä on liiaksi ylivoimaa tasapuoliseen otteluun. Astu takaisin mökkiin, poikani, ja laukaise ampumareijästä oven vierestä. Kaksi voit kaataa ennen kuin he poikkeavat valtatieltä polulle — jäljelle jää silloin vain kolme, ja isäsi on minun avullani usein asettunut sitä lukumäärää vastaan."
Hamish Bean otti äitinsä tarjoaman pyssyn, mutta mökin ovelta hän ei hievahtanut. Maantieltä tuleva joukkue huomasi hänet pian, koska se lisäsi vauhtinsa juoksuksi, vaikka rivit kuitenkin pysyivät koossa kuin kahlitut ajokoiraparit, edeten hyvin joutuisasti. Paljoa lyhemmässä ajassa kuin tottumattomammat vuoristonkulkijat olisivat kyenneet suoriusivat he valtatieltä polulle ja lähenivät pistoolinkantaman päähän majasta, jonka ovella Hamish seisoi järkähtämättömänä kuin patsas, pyssy kädessään. EIspat oli asettunut hänen taakseen ja melkein raivopääksi vimmastuneena moitti häntä voimakkaimmin sanoin, mitä epätoivon hurjuus saattoi keksiä, päättämättömyydestä ja hentomielisyydestä.
Hänen sanansa kartuttivat katkeraa äkää, jota alkoi kuohua nuoren miehen omassa mielessä, kun hän katseli, millä epäystävällisellä kiireellä hänen entiset toverinsa olivat innokkaasti rientämässä häneen käsiksi kuin koirat karkaamassa kiinni uroshirveen, joka on kääntynyt vastarintaan. Isältä ja äidiltä periytyneet kesyttömät ja tuimat intohimot heräsivät takaa-ajajien oletetusta vihamielisyydestä, ja se hillintä, jolla hänen terve järkensä oli tähän asti hallinnut näitä tunteita, alkoi vähitellen myödätä.
Kersantti huusi nyt hänelle: