Nämä sanat johdattivat Elspatin mieleen kolmen viime päivän koko kamaluuden. Ensimältä hän seisoi hievahtamattomana kuin tuskansa rajattomuudesta puutunut; mutta piankin karaisi luontainen ylpeys ja hurjamielisyys hänet vastaamaan, etenkin kun häntä mielestään kohdeltiin röyhkeästi omalla kynnyksellänsä:
"Jos vaaleatukkainen poikani kuoleekin, herjä akka, niin se ei tapahdu valkoisin käsin. Hän on kostuttanut kouransa vihollisen vereen, Cameronin heimon parhaaseen — muista se; ja kun laskette vainajanne hautaansa, olkoon hänen soveliaimpana muistokirjotuksenaan, että hänet surmasi Hamish Bean, kun hän yritti käydä käsiksi MacTavish Mhorin poikaan tämän omalla ovella. Hyvästi — häviön ja mieshukan häpeä jääköön siihen heimoon, joka on sen kokenut!"
Surmatun Cameronin omainen korotti äänensä vastaukseen, mutta Elspat halveksui sanasodan pitkittämistä tai kenties tunsi murheensa olevan masentamaisillaan vihansa voiman, äkkiä poistuen majasta ja etääntyen kirkkaassa kuutamossa.
Surmatun miehen ruumista vaalivat vaimot kiirehtivät surullisesta työstänsä katsomaan kookkaan haamun häipymistä kallioiden joukkoon.
"Hyvä, että meni", virkkoi muuan nuorempi apuri. "Yhtä mielelläni pukisin ruumista itse sielunvihollisen — Jumala armahtakoon — seistessä näkyvänä edessämme kuin Puun Elspatin ollessa mukana. Niin, niin — liiaksikin on hän aikoinaan seurustellut paholaisen kanssa."
"Sinua tyhmää", muistutti se vaimo, joka oli ollut sananvaihdossa Elspatin kanssa, "luuletko maan päällä tahi allakaan olevan pahempaa häijyydenhenkeä kuin tuollaisen loukkaantuneen syöjättären raivoisa ylpeys? Veri on ollut hänelle yhtä tuttua kuin kaste tunturikaunokille. Monen urhean miehen on hän toimittanut päiviltä pikku vääryyden takia, mitä he olivat tehneet hänelle tai hänen likeisilleen. Mutta hänen kinnerjänteensä ovat nyt katkenneet, kun hänen sudenpenikalleen koituu murhamiehen loppu."
Vaimojen siten haastellessa Allan Breack Cameronin ruumiin ääressä samosi hänen kuolemansa onneton aiheuttaja yksinäistä tietänsä vuoren yli. Mökin näkösällä ollessaan hän hillitsi itseään tiukasti, jottei olisi millään astunnan tai ryhdin muutoksella suonut vihollisilleen sitä voitonriemua, että he olisivat päässeet arvostelemaan hänen sieluntuskaansa. Hän harppoi sen vuoksi pikemmin verkallisin kuin joutuisin askelin ja näytti suorana pysytellen lujana kestävän menneen turman, ja uhmaavan tulevaista onnettomuutta.
Mutta edettyään mökkiin jääneiden katseen kantamattomiin hän ei enää kyennyt taltuttamaan tavatonta järkkymystään. Vetäen viittansa kiivaasti ympärilleen hän seisahtui ensimäisen kunnaan luo, kapusi sen laelle, ojensi kätensä kirkasta kuuta kohti, ikäänkuin syyttäen taivasta ja maata vastoinkäymisistänsä, ja kirkui vihlovasti kuin kotka, jonka pesästä on poikaset riistetty. Tovin purki hän murhettaan näihin sanoiksi muodostumattomiin huudahduksiin ja ryntäsi sitten eteenpäin kiireisin ja kompastelevin askelin siinä turhassa toivossa, että saavuttaisi joukkueen, joka oli kuljettamassa hänen poikaansa vankina Dunbartoniin. Mutta niin yli-inhimillisiltä kuin hänen voimansa tuntuivatkin, pettivät ne koetuksessa, eikä hänen onnistunut äärimäisinkään ponnistuksin toteuttaa tarkotustansa.
Edelleen hän kuitenkin samosi niin joutuisasti kuin voipuneessa tilassaan suinkin kykeni. Kun ravinto kävi välttämättömäksi, hän astui ensimäiseen mökkiin. "Antakaa jotakin syödäkseni", hän sanoi; "olen MacTavish Mhorin leski — olen Hamish MacTavish Beanin äiti, — antakaa jotakin syödäkseni, jotta saan vielä kerran nähdä vaaleatukkaisen poikani".
Hänen pyyntöänsä ei kertaakaan evätty, vaikka myöntäessä useinkin sääli taisteli pelon apuna inhoa vastaan. Ei tarkalleen tiedetty, mikä osuus hänellä oli ollut Allan Breack Cameronin kuolemaan, joka oli arvattavasti sovitettava hänen poikansa hengellä, mutta kun tunnettiin hänen raju luonteensa ja entiset elämäntapansa, ei yksikään epäillyt, että hän oli tavalla tai toisella ollut tihutyön syynä, ja Hamish Beania pidettiin pikemmin äitinsä välikappaleena kuin apurina surmateossa.