Tästä maanmiestensä yleisestä mielipiteestä ei ollut suurtakaan hyötyä Hamish-poloiselle. Hänen kapteeninsa, Ripsas Colin, tunsi maan tavat ja käsitykset, joten hänen oli helppo saada Hamishilta selville hänen oletetun karkaamisensa yksityiskohdat ja miten aliupseeri oli saanut surmansa. Hän surkutteli sydämensä pohjasta nuorukaista, joka oli siten joutunut vanhemman ylenpalttisen hellyyden uhriksi. Mutta hänellä ei ollut esitettävänä mitään perustetta onnettoman tarjokkaansa pelastamiseksi tuomiosta, jonka julisti häntä vastaan sotilaallinen kuri ja sotaoikeuden nimenomainen päätös.
Tämän toimenpiteissä ei oltu hukattu hetkeäkään, ja tuomio määrättiin myös pantavaksi täytäntöön viivyttelemättä. Kenraali oli päättänyt toimittaa ankaran esimerkin ensimäisestä kiinnisaadusta karkurista, ja tässä oli riveistä poistunut, joka oli puolustautunut väkivallalla ja kahakassa surmannut pidättäjäkseen lähetetyn upseerin. Soveliaampaa rangaistavaa ei olisi voinut esiintyä, ja Hamish sai nopean kuolemantuomion. Hänen kapteeninsa ei kyennyt välityksellään saamaan aikaan hänen hyväkseen muuta kuin että hänelle myönnettiin sotilaan kuolema, sillä aikomuksena oli ollut hirttää hänet.
Glenorquhyn arvoisa pappi osui parhaillaan olemaan Dunbartonissa joillakin kirkon asioilla. Hän kävi kovaonnisen seurakuntalaisensa luona vankilassa, huomaten hänet kylläkin kehittymättömäksi, vaan ei kovakorvaiseksi, ja ne vastaukset, joita hän uskonnollisista asioista puhellessaan sai vangilta, olivat sellaisia, että hän tunsi kaksin verroin mielipahaa luonnostaan puhtaan ja ylvään mielenlaadun jäämisestä noin rajuksi ja muokkaamattomaksi.
Saatuaan varmuuden nuoren miehen todellisesta luonteesta ja elämänkatsomuksesta soimasi arvoisa sielunpaimen itseään katkerasti arkamaisuudestaan, joka Hamishin suvun pahasta maineesta johtuen oli pidättänyt hänet armeliaasti yrittämästä tuoda tätä eksynyttä lammasta talteen.
Syvästi pahotellessaan raukkamaisuutta, joka oli pelottanut hänet panemasta itseänsä alttiiksi vaaraan, kenties pelastaakseen kuolemattoman sielun, päätti hän torjua vastedes tuollaisen arkailun mielestään ja yrittää hänen upseereihinsa vetoamalla saada edes armonaikaa, — jollei armahdusta — rikolliselle, joka hänessä herätti tavatonta harrastusta sekä säveydellään että jalomielisellä luonteellaan.
Pastori siis haki puhuteltavakseen varusväen kasarmista kapteeni Campbellin. Ripsaan Colinin kasvot kuvastivat synkkää surumielisyyttä, joka lisääntyi papin mainitessa nimensä, säätynsä ja asiansa.
"Ette voi puhua minulle siitä miehestä parempaa kuin olen taipuvainen uskomaan", vastasi ylämaalainen upseeri; "ette voi pyytää minua tekemään hänen hyväkseen enempää kuin itsestäni haluan ja olen jo yrittänyt tehdä. Mutta kaikki on turhaa. Kenraali on puolittain alamaalainen, puolittain englantilainen. Hänellä ei ole käsitystäkään siitä ylväästä ja intomielisestä luonteesta, joka täällä vuoristossa usein saattaa jaloja avuja kosketuksiin suurten rikosten kanssa, näiden kuitenkin vähemmin ollessa sydämen pilloja kuin ymmärryksen erheitä. Olen mennyt niin pitkälle, että olen vakuuttanut hänelle tuon nuoren miehen kuoleman merkitsevän parhaan ja uljaimman soturin surmaamista komppaniastani, jossa jokseenkin kaikki ovat kunnon urhoja. Selitin hänelle, mistä kummallisesta harhaannuksesta MacTavishin näennäinen karkaaminen aiheutui ja kuinka vähän hänen sydämensä oli mukana rikoksessa, jonka hänen kätensä valitettavasti teki. Kenraalin vastauksena oli: 'Nuo ovat ylämaalaisia näkyjä, kapteeni Campbell, yhtä haihattelevia ja tyhjänpäiväisiä kuin kaukonäkemyksenkin ilmiöt. Törkeätä karkaamistapausta voidaan milloin hyvänsä lievennellä juopumukseen vetoamalla; upseerin murhaa saatetaan yhtä helposti kaunistella tilapäisen mielenhäiriön väitteellä. Esimerkki on tehtävä, ja jos se on osunut muutoin kunnolliseen sotamieheen, tehoaa se sitä paremmin.' — Kun kenraalin horjumaton päätös on sellainen", pitkitti kapteeni Campbell huoaten, "olkoon teidän huolenanne, herra pastori, että holhottinne valmistautuu huomispäivän koitteeseen asti siihen suureen muutokseen, jonka alaisiksi me kaikki jonakuna päivänä joudumme."
"Ja johon Jumala meidät kaikki valmistakoon", toivotti hengenmies, "niinkuin minä koetan velvollisuuteni mukaisesti tuon nuorukaisparan suhteen".
Seuraavana aamuna, kun päivännousun kaikkein varhaisimmat säteet tervehtivät eriskummallisen näköisen ja jylhän kallion harjalta kohoavia harmaita torneja, ilmestyivät uuden ylämaalaisrykmentin soturit Dunbartonin linnan harjotuskentälle ja riveihin järjestyttyään alkoivat siirtyä alas jyrkkiä porraskäytäviä ja kapeita solia myöten ulkoportille, joka on ihan kallion juurella. Aika-ajoin kuului säkkipillin valittavia säveliä, vaihtelunaan rummut ja poikkihuilut, jotka esittivät kuolonmarssia.
Onnettoman rikollisen kohtalo ei ensimältä herättänyt rykmentissä sitä yleistä myötätuntoa, jota hänen rankaisemisensa pelkästä karkaamisesta olisi kaiketi saanut osakseen. Allan Breackin surma oli antanut toisenlaisen värityksen Hamishin rikkomukselle, sillä vainaja oli suuresti suosittu ja kuului sitäpaitsi lukuisaan ja mahtavaan heimoon, jonka jäsenistä oli useita riveissä. Onneton rikollinen sitävastoin oli vähän tunnettu ja tuskin sukua kellekään rykmenttikumppanilleen. Hänen isänsä oli kyllä ollut kuuluisa voimakkuudestaan ja uljuudestaan, mutta hän kuului hajaheimoon, kuten niitä nimitettiin, joilla ei ollut päällikköä heimolaisten johtajaksi taisteluun.