Edellämainittu pikku joukko kantoi sillävälin kovaonnisen Hamishin hänen halpaan hautaansa erääseen Dunbartonin kirkkomaan soppeen, jota tavallisesti käytettiin rikollisille. Siellä lepää pahantekijäin tomun seassa nuorukainen, jonka nimi olisi saattanut koristaa urhojen aikakirjoja, jos hän olisi säästynyt niiden onnettomien tapausten tuholta, jotka jouduttivat hänet rikokseen.
VIII.
Erakon loppu.
Glenorquhyn pastori läksi Dunbartonista heti sen jälkeen kun oli ollut näkemässä tämän murheellisen tapauksen viimeisen kohtauksen. Hänen järkensä myönsi oikeaksi tuomion, joka vaati verta verestä, ja hän tunnusti, että hänen maanmiestensä kostonhimoinen luonne tarvitsi voimallista hillintää yhteiskunnallisen lain lujilla pidäkkeillä.
Mutta kuitenkin murehti hän lain yksilöllistä uhria. Kuka voi syyttää taivaan vasamaa, kun se singahtaa metsän poikien joukkoon — ja kuka kuitenkaan saa olluksi murehtimatta, kun se valitsee tuhoavan tähtäyksensä esineeksi nuoren tammen solean rungon, josta oli varttumassa kasvuahonsa ylpeys? Näitä surullisia seikkoja mietiskellen joutui hän puoleltapäivin vuoristosoliin, joiden kautta hänen piti palata vielä etäiseen kotiinsa.
Paikallistuntemukseensa luottaen oli pastori poikennut valtatieltä, tavottaakseen tuollaisen lyhemmän polun, joita käyttävät vain jalkamiehet tai ratsastajat, kun heillä on turvanaan maakunnan pienikasvuisia, mutta varmajalkaisia, sitkeitä ja älykkäitä hepoja, kuten Glenorquhyn sielunpaimenella. Paikka, jonka halki hän nyt kulki, oli itsessään synkkä ja autio, ja taru oli lisännyt siihen taikauskon kaameutta, vakuuttaen siellä erään häijyn kummituksen liikkuvan, nimeltä Cloght-dearg eli Punavaippa. Tämän kerrottiin kaikin ajoin, mutta etenkin keskipäivän ja puoliyön hetkinä, väijyvän sikäläisessä rotkolaaksossa ja sekä ihmistä että alempaa luomakuntaa vihaten tekevän sellaista pahaa kuin sen vallassa oli, ja hirveillä kauhuilla ahdisti se muka niitä, joita sen ei oltu sallittu muutoin vahingoittaa.
Glenorquhyn pastori oli asettunut vastustamaan monia tuollaisia taikauskoisia luuloja, joiden hän täydellä syyllä arveli johtuneen paavilaisuuden pimeiltä päiviltä, kenties pakanuudenkin ajoilta, ja olevan sopimattomia valistuneen aikakauden kristittyjen uskottaviksi. Jotkut häneen likeisemmin kiintyneet seurakuntalaiset katsoivat hänet liian ajattelemattomaksi heidän isiensä vanhan uskon mullistajaksi, ja vaikka he kunnioittivat sielunpaimenensa siveellistä urheutta, eivät he voineet olla lausumatta julki pelkoaan, että hän jonakuna päivänä joutuisi uskaliaisuutensa uhriksi, — että hänet revittäisiin kappaleiksi Cloght-deargin rotkossa tai jossakussa muussa kummittelusta tunnetussa saloseudussa, hän kun vielä näytti pitävän ylpeytenään ja mielihyvänään kulkea sellaisilla tienoilla yksinään päivinä ja hetkinä, jolloin häijyillä hengillä oletettiin olevan erityistä valtaa ihmisen ja luontokappaleen suhteen.
Nämä tarinat johtuivat pastorin mieleen, ja yksinäisyydessäkin vilahti hänen kasvoillaan kaihomielinen hymy, kun hän ajatteli ihmisluonteen epäjohdonmukaisuutta ja mietti, kuinka monetkin uljaat miehet, jotka olisi sotasoiton raikuminen yllyttänyt päätähavin hyökkäämään ojennettuja painetteja vastaan niinkuin hurjistunut härkä karkaa vihollisensa päälle, olisivat kuitenkin saattaneet peljätä noiden kuviteltujen kauhujen kohtaamista, joihin hän itse nyt epäröimättä antausi, vaikka oli rauhan mies eikä ollut tavallisissa vaaroissa suinkaan varma hermojensa lujuudesta.
Kolkkoa maisemaa katsellessaan täytyi hänen kylläkin myöntää itsekseen, että se ei ollut huonosti valittu niiden henkien tyyssijaksi, joiden sanotaan suosivan yksinäisyyttä ja autiutta. Rotko oli niin syvä ja soukka, että puolipäivän aurinko täpärästi sai luoduksi muutamia hajallisia säteitä synkälle ja ehtyneelle virralle, joka hiipi sen lymyjä myöten enimmäkseen äänettömänä, mutta toisinaan kumeasti kohisi kallioita ja isoja järkäleitä vasten, jotka näyttivät tahtovan sulkea siltä pääsyn. Talvella ja sadeaikana tämä pikku joki oli mitä pelottavimman suuremmoisena pauhaava niva, ja sellaisina aikoina se oli repinyt auki ja alastomiksi ne leveäpintaiset kallionlohkareet, jotka nyt monin paikoin kätkivät näkyvistä sen uoman ja näyttivät aikovan kokonaan tukkia sen.
"Epäilemättä", ajatteli pappi, "tämä vuoripuro pilvenpurkauksen tai rajusään äkillisesti paisuttamana on useinkin ollut sellaisten tapaturmien syynä, jotka Cloght-deargin mukaan nimitetyssä rotkossa sattuneina on katsottu tuon hirmun tuottamiksi."