Juuri kun tämä aatos johtui hänen mieleensä, kuuli häntä naisäänen huudahtavan kimakasti ja oudostuttavasti: "Michael Tyrie — Michael Tyrie!"
Hän katseli ympärilleen hämmästyneenä ja hiukan peljästyneenäkin. Ensin tuntui siltä kuin olisi se paha henkiolento, jonka olemassaolon hän oli kieltänyt, aikonut ilmestyä rankaisemaan hänen epäuskoisuuttansa. Tämä säikky pidätti häntä kuitenkin vain hetkisen vastaamasta lujalla äänellä: "Kuka huutaa — ja missä olet?"
"Kurjuudessa elämän ja kuoleman vaiheilla vaeltava", lausui ääni, ja puhuja, pitkä nainen, astui esiin kallionlohkareiden seasta, jotka olivat kätkeneet hänet näkyvistä.
Hänen tullessaan lähemmä olisivat hänen heleä tartaninsa, jossa punainen väri oli vallitsevana, kookas vartalonsa, pitkät askeleensa sekä myssyn alta näkyvät vääntyneet kasvonpiirteensä ja hurjat silmänsä saaneet hänet hyvinkin esittämään sitä haamua, josta laakso oli saanut nimensä. Mutta pastori Tyrie tunsi hänet heti MacTavish Mhorin leskeksi, Hamish Beanin nyt lapsettomaksi äidiksi. Eipä tiedä, vaikka olisi pappi mieluummin kestänyt itse Cloght-deargin ilmestyksen kuin täten järkkymyksekseen tavannut Elspatin, kun ottaa lukuun vaimon rikoksen ja surkeuden. Hän pysähdytti hevosensa vaistomaisesti ja yritti koota ajatuksiaan, jollaikaa tulija saapui muutamin askelin hevosen pääpuoleen.
"Michael Tyrie", virkkoi leski, "Clachanin hupsut vaimot pitävät sinua kuin jumalana — ole sellainen minulle ja sano, että poikani elää. Sano se, niin minäkin palvon sinua — taivutan polveni seitsemäntenä päivänä sinun rukouspaikassasi, ja sinun Jumalasi olkoon minun Jumalani."
"Onneton vaimo", vastasi pappi, "ihminen ei tee sopimuksia Luojansa kanssa niinkuin itsensä kaltaisen kuolevaisen kanssa. Ajatteletko voivasi hieroa kauppaa Hänen kanssaan, joka loi maan ja levitti taivaat, tai tarjota mitään Hänen silmissään vastaanottamisen arvoista kunnioitusta ja hartautta? Hän on pyytänyt kuuliaisuutta eikä uhria, ja kärsivällisyyttä niissä koettelemuksissa, joilla Hän meitä etsiskelee, vaan ei turhia lahjuksia, jollaisia ihminen tarjoaa muuttelehtivalle lähimäiselleen, jotta tämä luopuisi päätöksestään."
"Ole vaiti, pappi!" tiuskasi epätoivoinen vaimo; "älä minulle latele valkoisen kirjasi sanoja. Elspatin omaiset olivat sitä sukua, joka risti itsensä ja polvistui, kun messukulkunen soi, ja hän tietää, että alttarilla voidaan antaa sovitus ulkosalla tehdyistä tekosista. Elspatilla oli aikoinaan vuohilaumoja tuntureilla ja nautakarjaa laaksonrinteillä. Hänellä oli kultakäädyt kaulassaan ja kultakoruja hiuksissaan — paksuja punoksia kuin entisen ajan sankareilla. Kaikki ne olisi hän luovuttanut papille — kaikki, ja jos hän olisi halunnut hienon vallasnaisen helyjä tai korkean päällikön sporrania, olisi MacTavish Mhor hankkinut ne Elspatin lupaamina. Elspat on nyt köyhä eikä hänellä ole mitään annettavaa. Mutta Inchaffrayn mustakaapuinen apotti olisi käskenyt hänen ruoskia hartioitansa ja raadella jalkojaan pyhiinvaelluksella, suoden hänelle synninpäästön, nähtyään hänen verensä vuotaneen ja jalkainsa tulleen haavoille. Ne olivat pappeja, joilla tosiaan oli valtaa voimallisimpienkin suhteen — he uhkasivat maan suuruuksia sanallaan, kirjansa lauselmalla, soihtunsa loimulla, messukulkusen kilinällä. Mahtavat taipuivat heidän tahtoonsa ja irrottivat pappien määräyksestä ne, jotka he olivat raivostuksissaan kytkeneet, tai vapauttivat vahingoittumattomana sen, jonka olivat tuominneet kuolemaan ja jonka verta olivat himoinneet. Se oli suurivaltaista väkeä, ja hyvin sietikin heidän vaatia köyhiä polvistumaan, koska heidän mahtinsa kykeni nöyryyttämään isoisia. Mutta sinä — ketä vastaan olet sinä voimallinen muuta kuin naisiin nähden, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi hupsuuteen, ja miesten suhteen, jotka eivät ole milloinkaan kantaneet miekkaa? Vanhan ajan papit olivat kuin talvinen vuo, joka täyttää tämän ontelon laakson ja hiertelee noita jyhkeitä järkäleitä vastakkain yhtä helposti kuin poika leikkii pallolla, jota heittelee edellään. Mutta sinä! — sinä muistutat vain kesän nuuduttamaa jokea, jonka kääntävät syrjään kaislat ja sulkee saramätäs. Voi sinuas, ei lähde sinusta apua!"
Pappismies oivalsi selkeästi, että Elspat oli menettänyt roomankatolilaisen uskonnon, saamatta mitään muuta sijalle, ja että hänellä vieläkin oli jotain epämääräistä ja sekavaa ajatusta sovinnonteosta papiston kanssa ripityksellä, almuilla ja katumisharjotuksilla sekä heidän suuresta vallastaan, joka hänen käsityksensä mukaan riitti pelastamaan hänen poikansakin, jos sitä asianmukaisesti lepyteltiin. Säälitellen hänen asemaansa sekä ottaen lukuun hänen harhaluulonsa ja tietämättömyytensä vastasi hengenmies leppeästi:
"Voi sinua onnetonta vaimoa! Soisin kykeneväni saamaan sinut yhtä helposti vakuutetuksi siitä, mistä sinun tulisi etsiä lohdutusta ja sitä varmasti tapaisit, kuin voin vakuuttaa sinulle yhdellä sanalla, että vaikka Rooma ja sen papisto taaskin olisivat täydessä vallassaan, ne eivät voisi — anteliaisuudella yhtä vähän kuin parannuksenteollakaan hyvitettyinä — suoda mielentuskallesi hiventäkään apua tai viihdykettä. Elspat MacTavish, minua surettaa viestini ilmottaminen."
"Tiedän sen sanomattasikin", virkkoi onneton vaimo. "Poikani on tuomittu kuolemaan."