Oli marraskuun ilta, kun tähän ikävään tehtävään hankitut kaksi naista saapuivat jo kuvaamaamme rapistuneeseen hökkeliin. Sen kovaosainen asukas virui vuoteella ja melkein jo näytti elottomalta ruumiilta; tuimat tummat silmät vain kierivät kamalasti kuopissaan ja tuntuivat kummastuneina ja vihastuneina tarkkailevan vieraitten liikkeitä. He säikkyivät hänen katseistaan, mutta toistensa seuran rohkaisemina tekivät he tulen takkaan, sytyttivät kynttilän, laittoivat ruokaa ja ryhtyivät muihin puuhiin velvollisuutensa täyttämiseksi.
Apurit sopivat keskenään, että kumpainenkin vuorotellen valvoisi sairasvuoteen ääressä. Mutta puoliyön tienoissa molemmat vaipuivat sikeään uneen uupumuksen yllyttäminä, sillä he olivat päivän mittaan kävelleet pitkän taipaleen. He heräsivät vasta muutaman tunnin kuluttua, ja silloin oli mökki tyhjillään, potilas kadoksissa.
He nousivat kauhistuneina ja riensivät ovelle, joka oli säpissä niinkuin se oli illalla jäänyt. He katselivat ulos pimeyteen ja huhuilivat hoidokkiansa nimeltä. Huuhkaja kirkui vanhassa tammessa, kettu ulisi tunturilla, kumea vesiputous vastasi kohullaan, mutta ihmisääntä ei kuulunut yöstä.
Säikähtyneet vaimot eivät uskaltaneet etsiä enempää ennen aamun valkenemista, sillä noin raihnaan vanhuksen äkillinen katoaminen ja hänen kolkko elämäntarinansa pelottivat heitä liikkumasta ulos mökistä. He jäivät senvuoksi odottelemaan kamalan kauhun vallassa, toisinaan luullen kuulevansa hänen äänensä ulkoa ja toisin ajoin ollen erottavinaan muunlaisia ääniä yötuulen raskaasta huokailusta tai kosken pauhusta. Väliin myös ratisi säppi, niinkuin olisi hento ja voimaton käsi turhaan yrittänyt saada sitä nousemaan, ja tuon tuostakin he odottivat näkevänsä kamalan potilaansa astuvan sisään yliluonnollisen voiman elvyttämänä ja mukanaan kenties joku hirvittävämpikin olento kuin hän itse.
Aamu tuli vihdoin. He etsivät turhaan louhikot, viidat ja varvikot. Kahden tunnin kuluttua saapui pastori itse, ja vartijain ilmotuksen johdosta hälytti hän liikkeelle koko tienoon. Mökin ja tammen ympäristö tutkittiin nyt laajalti ja läpikotaisin. Mutta se oli hukkatyötä. Elspat MacTavishia ei milloinkaan löydetty, ei kuolleena eikä elävänä, eikä edes saatu vähäisintäkään vihiä hänen kohtalostaan.
Naapuristo oli eri mieltä hänen katoamisensa syystä. Herkkäuskoiset ajattelivat, että pahahenki, jonka vaikutettavana hän näytti toimineen, oli perinyt hänet ruumiineen ja sieluineen; ja monet ovat vieläkin vastahakoisia hankalina hetkinä kulkemaan tuon tammen ohi, jonka juurella he väittävät hänen yhäti näkyvän istuskelemassa tapansa mukaan. Vähemmän taikauskoiset taasen olettivat, että jos olisi ollut mahdollista naarata Corrie Dhun vuono, järven ylettömät syvyydet tai virran upottavat kurimukset, olisi voitu tavata Elspat MacTavishin ruumis, koska hänen tilaansa ajatellessa ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän oli tapaturmaisesti pudonnut tai tahallaan syöksynyt tuollaiseen varmaan tuhopaikkaan.
Seurakunnan pastorilla oli oma mielipiteensä.
Hän ajatteli, että alkaneesta vartioimisestaan kärsimättömän kovaonnisen vaimon vaisti oli ohjannut hänet useiden kotieläinten tavoin lymyämään oman lajinsa näkyvistä, jotta kuolinkamppailu tapahtuisi jossakin salaisessa luolassa, missä hänen maalliset jäännöksensä kaiken todennäköisyyden mukaan eivät milloinkaan esiintyisi kuolevaisten katseille. Tällainen vaistomainen tunne näytti pastorista yhdenmukaiselta hänen onnettoman elämänsä koko tolan kanssa ja olevan parhaiten omiansa vaikuttamaan häneen sen lähetessä loppuaan.
Viiteselitykset:
[1] Aamukoitto on runotarten ystävä.