Nuku aalto, vaahtopää! Nuku jo! Kerran sinun herättää Aurinko. Senpä sulle, rauhaton, Hellä silloin suotu on Suutelo.
Herätessäis heloittaa Kukat jo, Suloisesti tuoksuaa Tuomisto. Liverrykset lintusten Silloin soi kuin Väinösen Kantelo!
Sydän! nuku sinäkin, Nuku jo! Uni sull' on suloisin Nautinto. Toivo aikaa armaampaa, Nuku, kunnes lopun saa Taistelo!
JUHANI PIETARI HANNIKAINEN.
Syntyi Nurmeksessa 1854. Tuli ylioppilaaksi 1875, filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1882. Nimitettiin 1896 laulun ja soiton lehtoriksi Jyväskylän seminaariin. Hänen runoelmiaan on painettuna Koittaressa y.m.
KARJALAISTEN LAULU.
Suloisessa Suomessamme Oisko maata armaampaa, Kuin on kaunis Karjalamme, Laulun laaja kotimaa! Laulua sen kosket kuohuu, Järven aallot loiskuaa, Säveleitä salot huokuu, Ikihongat humajaa.
Perintönä laulun juuret Meill' on muinais-ajoilta, Jolloin kaikki toimet suuret Laulun tehtiin mahdilla, Jolloin meidän kankahilla Taitomiehet askaroi, Nuotioilla nokisilla Ongelmoita aprikoi.
Yli Suomenniemen vielä Maine kuulu kulkevi, Kuinka Väinön kannel siellä Koko luonnon lumosi; Kuinka seppo taitoniekka Sammon kirjokannen loi, Tahi Kaukomielen miekka Sota-innoin salamoi.
Ei oo meillä rikkautta Eikä maamme viljavaa; Vaan on laulun runsautta Kylvämättä kasvavaa; Sit' ei pane idän halla Eikä pohjan pakkaset, Se ei sorru sortamalla, Sitä ei lyö rakehet.