Kyll' on kansa Karjalankin Monet kovat kokenut, Väkivallan raaimmankin Iskut tuimat tuntenut; Kestänyt on sodan pauhut, Sorrot vuosisatojen, Sodan pauhut, vainon kauhut, Kolkot vuodet katojen.
Mutta meiltä laulun mahti Mennyt maan ei rakohon, Säveleiden sorja tahti Viel' ei vienyt pakohon; Josko murhe mieltä painaa, Tahi riemu kohottaa, Laulu, soitto meiltä aina Yhtä herkäst' irtoaa.
Konsa vaino Suomeamme Kovin kourin koettelee, Silloin kurja Karjalamme Suomen surut soittelee, Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa, Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa!
LAULUUN PYYNTÖ.
»Mä pyydän, huomenna olkaa Niin hyvät, mun veikkosein, Ja lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein!» —
»Vai taasen lauluhun soisit Sä heräävän impyes; Tuon vähemmälläkin voisit Jo uskoa omakses!
Ei mont' ole iltaa vielä, Kun hänelle laulettiin, Ja muistathan, miten siellä Tul' ilmestyi kyntteliin:
Se olihan toivontähti, Min sullen sytytti hän, Jo nytkö se sammua ehti? Voi houkko, mun ystävän'!»
»Oi, heretkää, mua kuulkaa, Pois leikki nyt, veikkosein, Ja lauluun kanssani tulkaa Taas vienoisin sävelein.
Niist' ei mun armaani herää, Ei siit' ole huolta, ei! Niin nukkuvi hän täll' erää» — »Mitä, hänet Tuoniko vei?»