Sais kansa ruhtinaalta hoivan, Ois turva luja luottamus, Ja epäluulon katkeroivan Hajoittais raitis tuulahdus, Ja palatsit ja linnat kuulla Vois ääntä kansan pienoisen, Vaikk' emme liehu sydän suulla Tai pöyhistele kerskuen;
Ja että kuva kalliin maamme Vain eheämmäks kirkastuu, Ja, vaikka vaiheet mitkä saamme, Me seisomme kuin vankka puu, Mi, taivuttuaan myrskyn tullen, Taas latvan uljaan nostaltaa — Niin, taivas nousuvuoden sullen Nyt suokoon, armas kansa, maa!
EI OLE TAIVAS KAUKANA.
Kun kuljin katua kerran, Pari pientä lasta mä näin; Ja toinen kättähän nostaa Yläkertahan kauniisen päin.
»Ei tuo ole taivas, Kaarlo,» Hän virkkavi toimessaan. — »Sano, mikä se muu sitten oisi?» — »Yläkertahan onkin vaan.»
— »No, missä se sitten on taivas.» — »On kaukana, kaukana niin…» — »Ei, eipähän kaukana ookkaan!» Niin siinä nyt väitettiin.
Miten lienee päättynyt kiista, En kuullut ma loitompaa. Vaan kaukaa taivasta lasten Ei tarvitse tavoittaa.
Tie lyhkäinen se on heillä Luo Luojan ja enkelten; Vaan etsein lapsien lailla Tien mekin löydämme sen.
IRENE MENDELIN.
Syntyi Jyväskylässä 27/12 1864, tuli v. 1889 oppilaaksi Helsingin suomalaiseen Jatko-opistoon, josta 1893 kurssin suoritettuansa erosi. On, paitsi albumeissa ja sanomalehdissä, v. 1893 julaissut kokoelman runojansa nimellä Koivikossa.