HEIKKI VÄÄNÄNEN.
Heikki Väänänen oli työmiehenä Oulussa ja eli 18:nen ja 19:nen vuosisadan vaiheella. Hän sanotaan olleen taitava viulunsoittaja, vaan viettäneen ympäri kuljeksivaa ja epäsäännöllistä elämää, ja vihdoin tapaturmaisesti saaneen surmansa. V. 1801 painettiin Vaasassa hänen runonsa Kummasta kalakukosta, joka ennen muita on tehnyt tekiänsä nimen tunnetuksi.
LYSTILLINEN RUNOLAULU KUMMASTA KALAKUKOSTA.
Jop' on laulu laitettuna, Sanat somat solmittuna Rytsin[46] ruuasta rumasta, Kummasta kalakukosta, Johonk' ol' pantu Paltamossa Katti karvainen sisähän, Isossa Itäkylässä Paltamossa mainiossa.
Kerran keskensä isännät, Rannin miehissä rupesit Pyhäiltana puhuhun, Julkisesti juttelehen, Kuin on Oulussa pahoja Tullissakin turkasia; Syövät syökärit rahatta, Ilman työtä tullin miehet, Kun vievät välistä reestä Evähiä matkamiesten.[47]
Talon vaari taitavasti Kysyypi kylän väeltä: »Kusta nyt saisin kumppanita, Kusta matkallen toverit? Lähtisin minäkin kerran Käpäisehen kaupungissa; On mulla talia taasen, Vielä voitakin vähäisen, Vaikk' on huono heinävuosi, Mure muustakin ruuasta.»
Kohta yksi koiransilmä Sanoopi väen seassa: »Jopahan kotoa kyllä Joulun eellä jouetahan, Olis mielessä minulla Lähtö poijes Pohjan maalle: Lähtisin minäkin muuten Käpäisehen kaupungissa, Vaan onpi vähän vikoa, Joka on kotona kauvan Mulla muistissa pysynyt, Poveani pureskellut: Vietihin minulta viimein Väkisin vasikan paisti. Kun näki olevan reessä, Sitä syökäri syleili, Sitä anoi ahkerasti, Pyysi pystössä käsinni. Minä mies sanoin hänelle, Puheskelin puolestani: 'En saata evästä panna Tyköäni, ystäväni, Poijes matkan pitkän päässä. Kylläpä täälläi tarvitseepi Pureskella porvarissa.' Veipä sittenkin väkisin, Vielä kiitti kinttujansa, Hyvin kosti kynsiänsä. Kuin ovat viekkahat viriät Omin mielin ottamahan Talonpoikien evästä! Sitte kun tulin kotia, Heti sai kylässä tietää Akkani saman asian, Josta akka aika lailla Minua torui tolvanaksi. Vaan nyt konstin mä kotona Saatan vielä viisahammin Tehä toisehen tapahan.»
Ottipa kissan kiiruhusti, Tarttuupi takajaloista, Siinä hirtti hiiren syöjän, Pani pirtin lämmitessä Leivän sisähän leviän. Rupes estähän emäntä: »Kosk' on herja herjennynnä, Naaraskissa naukumasta, Niin nyljen nahattomaksi, Siitäpä tulisi sievät, Turkin puuhkat pulskiammat.»
Ukko uunilta puhuupi, Partavaari paukuttaapi: »Kyllä sinä, siivo muori, Oike'in hyvä olisit Syökäreille syölähille, Kun nyt siitä kuoren poijes, Veisitkin nahan väkisin, Ke'en kesken paistamisen, Siitäpä syökärit rupeais Arvelehen aivoissansa, Että on tähän sisähän Jänes pantu Paltamossa; Siitä mielehen menisi Talonpoikien tavarat, Vastakin repis rekiä, Evähiä etsiskelis. Ann' olla katti karvoinensa, Että tullee tuntemahan, Mik' on pantu Paltamossa, Koottu kuorien sisähän, Taherrettu taikinahan».
Isäntä ihasteleepi, Lie'en vierehen lipuupi, Pani kissan paistumahan, Katin karvat kärtymähän. Sitte kuin kuori päälle kuivi, Taikina tuli kovaksi, Katin päälle kankiaksi, Ulos uunista nykäisi, Paneepi säkin sisähän. Sitte lähteepi kotoa Maanantaina marssimahan, Astuhun alusta viikon, Kohen Oulua kokehen. Kun tuli tykö Muhoksen, Löysi kohta kumppaninsa. Kumppanit heti kysyvät: »Joko nyt jokea meemme, Linnan tullista livumme, Käymme kautta köyhän miehen?» Juuruksen tykö tulivat, Kestikievarin keolle.