Siltavouti Simpermanni Oli juossut Juuruksehen Tukkihin haoilla siinä Tietä kiinni kiiruhusti, Ett'ei joutuisi joelle, Sieltä kulkisi kukana. Ne, jotka jokea aivoit Myllytullista tulehen, Simpermannin käskyn kautta Kangastullihin kävivät. Pistit ensin pienen leivän Tulliherralle kätehen; Tästäpä herra herjemmäksi, Kovin koiraksi rupesi, Sanoi herra hilpeästi: »Ketä sinä tällä kerjulaista Pilkkoat pila-isäntä, Ompa sulla suurempia, Kalakukkoja komeita? Anna mulle muutamainen Teiän maanne maistiksista.»
Mies se mielellä hyvällä Sysäsi kukon kätehen, Jonk' oli sisähän kissa, Pantu katti karvoinensa. Hetipä käski tulliherra Tämän miehenpä tupahan, Kutsui Rytsi ruukostille, Antoi kahvit, antoi punssit, Vielä viinatkin lisäksi. Kun oli sarikat saanut, Ryypyt suuhunsa suloiset, Mies heti meni ka'ulle, Sieltä poikkes porvariinsa.
Tämä on laulu laitettuna, Sanat väätty Väänäseltä. Sille palkasta tulisi, Tahtoisi jalan takaisen, Kun olis ollut saatavilla Silloin tullissa tykönä, Kun Rytsi ruualle rupesi, Iltaiselle ilkeälle. Haukkasi palasen päästä, Toukaiseepi toisen kerran, Jo sattui käpälä suuhun, Kynnet kielehen rupesit; Luuli hauin hampahiksi, Eli lahnan leukaluuksi, — Eipä usko ensinkänä. Kunpa viiltää veitsellähän, Näkeepi olevan siinä Karvaisen katin sisällä. Hetipä kirosi herra, Kesken syönnin synkeästi, Sanovi sanalla tällä: »Enpä tuota turkastakaan Luullut nyt minä poloinen Perkelettä petturiksi; Kun on ilkeä isäntä Pilannut parahan viljan, Tuolla lailla tuhrannunna. Ei sitä tieä ihmisrukka, Mitä syöä syntisparan Vasta vanhana pitääpi, Kun ei nuorna näitä nähty, Noita ruokia rumia.»
PAAVO KORHONEN.
Syntyi huhtikuussa 1775 Ukkolan talossa Rautalammilla, missä isänsä oli talonpoikana. Jo nuorena tuli hän liki tienoilla kuuluisaksi runotaidostaan ja oli aina tervetullut vieras kaikissa juhlissa. Kansa pitää Korhosta kaikkein uudempain runolaulajain mestarina. Syksyllä 1840 löydettiin hän eräänä päivänä kuolleena venheestään paluumatkalta erään naapurin tyköä. Lönnrot on 1848 julaissut kokoelman Paavo Korhosen runoja.
RUNO SUOMEN KIELESTÄ.
Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät. Että Suomesta suloinen Runo tässä lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavia?
Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla! Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitke'issä, Vaikka on jo vanha kyllä, Eipä taia tullakkana Siitä miestä milloinkana, Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aikamiehen askelia, Päästä päähän pitkän pöyän Isommille istuimille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä virkamiehet, Oikeu'en omat jäsenet Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat Kansan kielellä omalla, Talonpoian tuttavalla.
Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kuin on kuultuna puheessa; Oppineemmatkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittejamme kuitenkana; Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.
Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkeästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti Pesissänsä pienempinä: Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu. Ruotsin kieli on ruvennut, Joutunut jo ensi alusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Joll' on ystävät ylhäiset, Sukulaiset suuret muutkin; Sanotaanpa Saksan kielen Ruotsin heimoa olevan. Missä on sukua Suomen? On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ett'ei kouluissa kysytä, Akatemioiss' anota.