Mitä kuulen? (ääni) »Tulen, tulen!» Täss' on taikaus mä luulen. Kuka siellä? — (ääni lähempänä) »Vielä, vielä Yksi ystävä on tiellä». Korvat että Silmät pettää, Peloittaapi koko mehtä! — »Tuo on multa». Tuo on sulta! — »Poika rukka!» — Tyttö kulta!
NAINEN.
(Mukaelma.)
Härätpä saivat sarvet, Hevoset kavionsa, Jänikset jalkain juoksun, Ja jalopeurat hampaat, Ja kalat uimaneuvot, Ja linnut lentokeinot, Ja miehet saivat mielen. Noh, jäikö vaimot ilman? He saivat kauneuden. Kaikk' kilvet kiskaiseepi, Kaikk' keihäät keikuttaapi, Tulen, teräksen voittaa He kauneudellansa.
ELIAS LÖNNROT.
Syntyi 9/4 1802 Sammatin kappelissa Uudellamaalla, missä isänsä oli kylän räätäli. Tuli Turun yliopistoon 1822, filosofian kandidaatiksi 1827, piirilääkäriksi Kajaaniin 1832, Suomen kielen professoriksi 1853, kuoli 19/3 1884. Kalevalan (1835 ja 1849), Kantelettaren (1840) ja Loitsurunojen (1880) kokoonpaniana on Lönnrot ansainnut Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden. Sitä paitsi on hän kirjoittanut Virsikirjan (1872) ja sepittänyt runoelmia, sekä omia että käännöksiä.
SUOMEN SYNTY.
Kulki kuuluisa Kaleva, Poikinensa poikutteli, Etsien elinsijoa, Asuinmaata arvaellen. Kaukoa Kaleva kulki Päivän puolelta iteä, Päässyt päätänsä pakohon Ihmisiltä ilke'iltä, Jotk' olivat joutunehet, Tullehet tulille niille, Kussa lasna laaksoloissa Kuunteli kevätkäkeä.
Paljo maita matkusteli, Paljo maita, paljo soita, Paljo synkkiä saloja, Korpimaita kauhe'ita. Ei löynnyt elinsijoa, Asuinmaata armahinta, Viikon vierevän ohessa, Eikä viikon, eikä toisen, Yhen kuun kuluajalla; Missä maat ylen matalat, Kussa kankahat katalat, Muut paikat pahannäköiset: »Ei siinä sijoa mulle, Ei oloa onnellista».
Niin tuli Nevan joelle, Laatokan lahen perälle, Siirtyi siitäki etemmä, Pääsi vielä päiväyksen; Näki maat, metsät ihanat, Saavutti sataiset järvet, Salot, saarimaat tuhannet.