Loi silmänsä loitommalle, Etäämmälle ennähytti, Keksi vuoret, keksi vaarat, Keksi kukkulat komeat, Lehot, laaksot lempehimmät. Katselevi, kuuntelevi; Niin kuuli kevätkäkösen Laulelevan laksomailla, Kuni muinenki kotona, Elomailla entisillä.
Sanan virkkoi, noin nimesi, Itse lausui ja pakisi: »Tuotapa minäki toivoin, Ikävöin ikäni kaiken, Käen kullan kukkumatä, Hopean helähtämätä».
Meni mielehen ajatus, Tuli tuo ikuinen tuuma: »Lietkö suotu maa suloinen, Maa ihana arvattuna Asunnoksi armahaksi, Onnelliseksi oloksi. Olet suotu onnekseni, Arvattu asuakseni; Niin sun Suomeksi nimitän, Suomen maaksi mainittelen».
Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, Mainiosta maan eläjät.
Vieläki kevätkäköset Laulelevat laksomailla, Yhet laksot, yhet laulut, Yhet armahat asunnot, Ei ole yhet asujat, Yhet korvat kuulemassa — Jo on kauvanki Kaleva Ollut poissa poikinensa.
LAULU ANAKREONIN TAPAAN.
Ei ruusustossa Inka Havainnut mehiläistä; Se piikillänsä pisti Kätehen kaunoisehen.
Kun tunsi tuskan tuiman, Jo juoksi joutumalla Ja itkien emolle Valitti vaivoansa: »Jo taisi, äiti kulta, Minusta mennä henki, Kun Lemmon lentiäinen Mua piikillänsä pisti Pahasti sormen päähän. En vaivainen varannut, Kun lensi liehutellen, Kukissa kuihkuroiden».
Sanoopi siihen äiti: »Ei Lemmon lentiäiset Sinua, tyttö raukka, Kovasti kuolettane, Kun vaan varoa voisit, Ett'eivät haavoittaisi Sydäntäsi sinulta Nuo lemmen lentiäiset».