Kukoistus on tärkki liljan, Surkastuva muotoni. Kultaseni! Ah, jos hiljan Tulet, löydät hautani».
Niin hän lauloi, levollensa Luonnotarten mennessä; Katosi jo lauluinensa Leivonen se kielevä.
Hiljaisesti kyhkyläinen Makaa kumppaninensa; Laulurastas yksinäinen Kuultelee viel' neitoa.
Yö jo maita peitteleepi Varjohonsa; uupuva Ääni viimein vaikeneepi Valittava rannalta.
PIETARI MANSIKKA.
Syntyi Viipurin maaseurakunnassa 29/7 1825. Hän oli jonkun aikaa apulaiskirjurina tuomarin luona, sitten palokunnan korpraalina Viipurissa ja siltavoutina Kivennavalla, kuoli 20/3 1871. Hänen runonsa ovat huomattavat raikkaasta ja hienosta hengestään.
MERIMIEHEN RUNO.
Vettä kynnän velloittelen, Minä aaltoja ajelen, Kynnän aika aurasella, Hevolla syömättömällä, Että vaahto vatsan alta, Käypi selkeä selästä. Valan pitkiä vakoja, Kynnän syltäkin syviä — Pellolla perättömällä.
Vaikka tuuli tuudittaapi, Ilma kiivas kiidättääpi Laivaa lainetten välissä, Jotta pauhaapi pahasti Aalto laivan laitasella, Vielä viskaapi sisälle Myrskyn kourissa kovissa, — Tok' on turva myrskylläkin, Vesi veljenäin omana, Sisarena aina aalto, Isot lainehet isänä, Äijät aallot äitinäni.
Ei ne painuta pahemmin, Myrsky uhkaava upota, Joll' ei päivät päätettynä Ole loppuhun osattu, Että Tuoni etsiskellä, Surma tahtoisi tavata Myrskyn kautta kaatamalla Syvyytehen syöksemällä!