Hänen tätä itselleen juuri kuvitellessaan astui sotavälskäri uneksijan vuoteelle. Amos oli käskenyt hänen tuoda pienen peilin muassaan, kun tulevan kerran ottaisi kääreen pois päästä, sillä hän tahtoisi kuitenkin mielellään tietää, miltä itse nyt näytti. Käärettä avattaissa, oli Amos vielä komeasti kävelevinään Marthan rinnalla; silloin asetti lääkäri peilin hänen eteensä.
Taivas! mikä näky! Nuo pitkät kauniit hiukset olivat paljaaksi leikatut muutamain kirveeniskuin tähden, joita kova Nassau-Weilburgilainen pääkallo onnellisesti oli vastustanut; mutta pahimmat iskut olivat kasvoissa. Vasen silmä oli juossut ulos, siitä meni mitä rumin haava punaisena ja sinisenä nenän yli koko oikean posken poikki aina korvaan asti, ja välskäri oli parsinut tuon sormensyvyisen haavan kiinni yhtä ruokottomasti kuin kerjäläinen vanhat housunsa. Amos, joka tietysti itse paraiten tiesi, mitä iskuja hän oli saanut, oli kuvaillut itselleen kasvonsa oikein rumiksi, mutta todellisuus voitti hirveällä tavalla hänen rohkeimmankin luulokuvansa!
Kauan ja tarkasti katsoi hän peiliin. Hän tahtoi hymyillä, mutta tämä pieni jänneliikunto viilteli häntä niinkuin puukko haavan läpi. Vaivalla pidätetyllä hymyllä ja syvällä huokauksella huusi hän sen jälkeen: "Jumalan kiitos! Nyt en enää ole kaunis!"
Silloin kuuli hän, niinkuin kaiun huokauksestansa, tukahutetun naurun päänalustansa takana. Se oli Ramsay, joka oli siinä katsellut koko tätä surkean komillista kohtausta. Hän astui esiin, ja pudisti ystävyydellä sairaan kättä ja pyysi häntä lohduttamaan itseään kaunisten kasvojensa hukkauksesta, joiden kautta hän oli pelastanut sotapäällikkönsä hengen. Onni olisi tästä alkaen suotuisammin myhäilevä näille miehekkäille arville kuin ennen sileille poskille, ja yhdellä silmällä tulisi hän näkemään kunniarikkaampia päiviä kuin tähän asti kahdella. Sitte lupasi hän hänelle alituista rajatonta suosiota, pikaisen palaamisen palvelukseen ja runsaan kipurahan hyvässä kullassa, niin totta kuin hänen nimensä oli Jaakko Ramsay.
Amos kuulteli tätä kaikkea jotensakin kylmällä mielellä; tällä hetkellä olisi hänelle melkein ollut lohduttavampaa, jos Ramsay yhtä varmaan olisi vakuuttanut hänelle, ettei koulumestarin Martha Weilburg'issa vielä ole naitu.
Hafelborn raukan paraneminen kesti odottamattoman kauan, varsinkin erään kolmannen suuren haavan tähden lonkassa, jota hänen ei tarvinnut peilillä katsella. Jo oli helmikuu ja hän makasi vielä sairashuoneessa.
Silloin kuuli hän eräänä päivänä varhain aamulla hurjaa meteliä kadulta, sitte aseitten kalsketta, pyssynlaukauksia, outoja sotahuutoja ja merkkejä; yhä likemmäksi läheni taistelevain melske. Sitte kaikki yhtäkkiä vaikeni. Eräs haavoitettu ruotsalainen riensi sairassaaliin ja huusi: "Kaikki hukassa! — aselepo rikottu; — kaupunki äkillisellä päällekarkauksella valloitettu; Ramsay kuolijaksi ammuttu!"
Haavoitetut, joita pian sen jälkeen keisarilliset sotamiehet toivat lasarettiin, vahvistivat tiedon Hanau'in valloituksesta. Ramsay, joka jo kuukausia sitten hieroi sopimusta Mainz'in vaaliruhtinaan kanssa kaupungin antautumisesta, katsoi kaiken varovaisuuden tarpeettomaksi, aselepo kun oli muotoperäisesti tehty, ja hänen sotilaansa olivat jo kauan aikaa eläneet niinkuin syvimmässä rauhassa. Mutta kun ruotsalaisten päällikkö ei laskenut ulos Hanau'in kreiviä, joka oli tullut kaupunkiin, niin väittivät keisarilliset hänen omavaltaisesti rikkoneen aselevon, karkasivat Nassau-Dillenburg'in kreivin ja evesti von Metternich'in johdolla äkkiä melkein vartijattomaan varustukseen ja voittivat tuon pienen ruotsalaisjoukon, joka Ramsay'n johtamana urhoollisesti tappeli, lyhyen ottelun perästä. Johtaja joutui taistelussa vihollisten keskeen ja ammuttiin siellä selkään. Voittajat odottivat joka hetki mainion kenraalimajorin kuolemaa; siitä huolimatta parantui pahasti haavoitettu päällikkö, jos pitkällistä, kurjaa kivulloisuutta voi parantumiseksi sanoa. Vangiksi otettu linnaväki pistettiin senaikaisen sotatavan mukaan kohta keisarillisiin rykmentteihin.
Amos pelastui tästä kohtalosta ainoastaan haavainsa tähden. Kun yksisilmäinen mies sauvain nojassa nilkuttaen taisi jättää leirin, sai hän käskyn kahdeksanneljättä tunnin kuluessa lähteä kaupungista. "Jumalan kiitos, etten enää ole kaunis", lausui kukistumaton Amos, "muuten olisi minun vielä kerran, niinkuin kymmenen vuotta takaisin, täytynyt vannoa uskollisuutta keisarille".
Ennenkuin hän kuitenkaan meni, kutsuttiin hän vangitun Ramsay'n luo.