Valitettavasti ei Amos ollut voinut heille ajoissa sanoa, että nyt löytyy kaksi kauniinta miestä Ruotsin armeijassa.
Kun hän nyt hirmuisia tuskia kärsien taas hetkeksi tointui, huomasi hän olevansa Hanau'issa lasaretissa. Eräs yövartija oli löytänyt hänet ja kantanut kotia. Kenraalimajori istui vuoteen vieressä ja puhutteli häntä ystävällisesti. Vaan Amos sanoi: "Hyvä kenraali, minulla on kylliksi ja minä tunnen kuoleman lähestyvän. Minä olin kaikkiin asioihin liian kaunis; sentähden ei minulle ole koskaan eikä missään ollut onnea, nyt olen siunatuksi lopuksi juuri kauneuteni tähden erehdyksestä kuolijaksi lyöty!"
KOLMAS LUKU.
Nämät sanat lausuttuansa lankesi Amos mitä kovimpaan haavakuumeesen ja oli useat päivät elon ja kuolon vaiheella. Vihdoin voitti kuitenkin hänen voimallinen luontonsa ja hän rupesi parantumaan, vaikkapa hyvin hitaasti ja tuskallisten kipujen vaivatessa.
Kun hän nyt makasi vuoteellaan ja luki noita kitkeriä hetkiä, kahdenkertaisesti pitkät tuskan ja kärsimättömyyden kautta, silloin oli usein hänen ainoa lohdutuksensa ajatella syntymäkaupunkiansa, usein päiväkaudet Weilburg'issa kuljeskella ja tervehtää kaikkia vanhoja ystäviänsä. Ainoastaan harvoin oli hän sotaretkillään saanut tietoja vanhemmiltansa ja viimeisinä aikoina ei enään ensinkään; sillä mitään kirjevaihtoa ei ollut ajattelemistakaan, suulliset tiedot, joita edes takaisin marssivat sotajoukot toivat, olivat ainoat. Rauhallinen yhdistys oli näinä ankaran hädän ja väkivaltaisuuden päivinä melkein tykkänään tauonnut.
Nyt sepitsi itselleen Amos lisäksi mitä noissa niukoissa, usein ristiriitaisissa tiedoissa oli vaillinaista ja eleli mielenkuvituksessaan innokkaimmalla mieltymyksellä taas isänhuoneessa. Silloin oli hänestä melkein kummallista, että eräs uusi ja kuitenkin vanha olento alituisesti ja vastaanseisomatta tunkeutui esiin: koulumestarin Marthan kuva. Usein hän nuhteli itseään siitä ja sanoi: "Näyttää siltä kun kävisin vanhempien luona tavatakseni Marthaa kotona". Ja vaikka hänen aikanaan Martha vaan harvoin oli tullut räätäliväen luokse ja tunnetuista syistä ei edes kernaasti siellä ollut nähty, oli hänestä kuitenkin nyt niin kuin jos tyttären aina täytyisi olla hänen vanhempiensa luona, hän ei itse tietänyt minkätähden.
Sitte jatkoi hän hereillään uneksien: "Marthan kuva seisoo aivan selvästi edessäni, niinkuin hän eli ja oli; vanhempien muoto on minulle himmeämpi. Mikä siihen on syynä? Voi, kenties ovat kaikki kolme jo aikoja sitte kuolleet, koko talo hävitetty, ja kaupunki suurena hautausmaana, rauniona! ja nuo vanhat tuttavani viittaavat ja huutavat minulle vaan sen vuoksi niin ystävällisesti, että he todellakin seisoivat aivan lähellä, tässä vuoteeni vieressä, kuolleitten haamut! Sanotaan että semmoisia ikävöiviä kuvia kierättämällä saattaa usein vainaja oman kuolinsanomansa kaukaiselle ystävälle, jos ei löydy mitään elävää sanansaattajaa".
Mutta pian karkoitti hän taas nämä surulliset ajatukset mielestään ja kysyi itseltään, miltä Martha nyt näyttänee? Ensimmäisessä nuoruuden kukoistuksessa ei hän ollut; hän oli yhtaikainen hänen kanssa ja kävi siis yhdeksättäkolmatta vuotta. Marthan kasvot olivat kuitenkin hänen mielestään muuttuneet paljoa kauniimmiksi. Löytyyhän semmoisia tyttöjä ja nuorukaisia, joissa vasta ruumin täysivoimaisena ollessa kauneuskin kehkeytyy. Tosin olivat hänen silmänsä vielä yhä edelleen vähän pienenmäiset, suu olisi saattanut olla hienompi ja nenä kauniimpi. Mutta hänen pulskeaan vartaloonsa sopivat nuo voimakkaat kasvot, ja se ihmeellinen sulous, joka loisti hänen silmistään ja puhui hänen suustaan, todistaen lempeää, hyvää sielua, kirkasti kaikki vaillinaisuudet muodossa. Maalatulta nukelta sitä vastoin näytti hänestä tämän kuvan rinnalla räntmestarin sievä Dorothea; alussa oli hän vielä monta kertaa ajatellut häntä rakkauden suuttumuksella, nyt karkoitti hän hänen muistonsa ylenkatseen täydellä vihalla. "Kuinka sokea olin, kun niin peräti väärin Marthan tunsin", pitkitti hän silloin. "Löytyy maisemia, joita ensiksi on kerran täytynyt nähdä etäältä, voidaksensa sitte likeltäkin tuntea niitten suotuisaa suloutta. Eikö löydy semmoisia ihmisiäkin?"
Ja niin muutti hän itselleen mielenkuvituksessaan tämän etäisyyden yhä lähemmäksi ja eli uudestaan vielä kerran nuoruutensa ajat ainoan nuoruuden ystävänsä rinnalla, johon nyt hänkin oli uskollisimmalla ystävyydellä mieltynyt. Vielä kerran otti hän hänen kädestään vastaan kaikki nuo lohduttavaiset voileivät, mutta hän kiitti aivan toisin kuin ennen. Hän antoi Marthan vielä kerran aika lailla läksyttää itseään, ja häntä kovin pahoitti, että vaan perästäpäin hiljaisuudessa taisi kiittää häntä voimatta seurata hänen uskollista neuvoansa. Ja kun kohtaus värvääjien kanssa taas juohtui hänen mieleensä, silloin olisi hän tahtonut langeta tytön eteen niinkuin pyhimyksen eteen polvilleen ja hänen rinnallaan käydä kotia. Niin katkera kuin tämä myöhäinen katumus hänelle olikin, niin lohdutti se häntä kuitenkin, ja hänestä tuntui ettei se kuitenkaan vielä tulisi aivan myöhään, se kova tauti, jossa hän ensikerran elämässänsä oikein ja levollisesti oppi luomaan silmäyksen itseensä, oli silloin sopiva rangaistus, mutta semmoinen Jumalan rangaistus, jossa hänen armonsa ja hyvyytensä meille syvimmin ilmestyy.
Häntä elähytti kuitenkin taas pian uusi elämäninto, silloin piti hän sen ihan varmana, että vielä kerran olisi näkevä Marthan. Mutta jos tämä sillaikaa olisi mennyt naimisiin? Turhamainen kysymys. Rakkaudesta ja avioliitosta eihän hän ollenkaan tahtonut puhua hänen kanssaan, vaan ainoastansa hyvästä vanhasta ystävyydestä. Ja kuitenkin olisi se häntä kovin suututtanut, jos hän olisi joutunut naimisiin. Hän ei tahtonut sitä ajatella. Mutta Weilburgilaisille tahtoi hän vielä näyttää, että hänestä kuitenkin oli tullut jotain kelvollista, vänrikki muka ja ehkä enemmänkin, ja tahtoi kouluystävänsä kanssa kävellä pitkin katuja, ja hän arveli, että pulskea Martha ja hän, se olisi toki pari, jota saattaisi katsoa — tietysti vaan ystäväpari.