Haavoitettua kenraalia kohtelivat voittajat kaikella kunnioituksella ja he eivät kieltäneet hänen pyyntöänsä sanoa jäähyväiset henkensä pelastajalle, niinkuin hän Amosta nimitti. Syvästi liikutettuna astui nyt kaunis Amos kauniin Ramsay'n vuoteelle, joka tuskasta ja harmista riutuen myöskin nyt enää oli varjokuva entisestä kauneudestaan. Mutta kyyneleet tulivat molempien kovasti koeteltujen miesten silmiin, kun ei Ramsay voinut tarjota mitään muuta kuin kiitoksen ja jäähyväisien sydämellisiä sanoja pois lähtevälle Amokselle, ja tämä tuli tästä kiitoksesta paljoa syvemmin liikutetuksi, kuin kaikesta siitä suosiosta, jota mahtava mies hänelle äskettäin oli luvannut hänen tautivuoteellaan. Vieressä seisovissa voittajissakin syntyi sääliväisyyden tunne ja he lahjoittivat, enemmän osanotosta Ramsay'n surkeaan kohtaloon kuin vänrikin köyhyyteen, tälle sangen runsaan matkarahan.
Mutta ottaessaan vastaan kenraalinsa ja suosijansa viimeisen kädenpuristuksen tunsi Amos, että Ramsay painoi hänen käteensä pienen setelin. Varovaisesti salasi hän hämmästystänsä, ja kun vartijan saattamana meni alas portaista, heitti hän salaisen silmäyksen tuskin sormenpituiseen paperiliuskaan, pisti sen sitte huomaamatta suuhunsa ja nielaisi sen alas, suuresti peloissaan että joku tempaisisi häneltä pois sen sisällön. Vartija ei ollut mitään nähnyt.
Paperilipussa seisoi Ramsay'n sievällä käsialalla kirjoitettuna: "Kauravakassa tallini ylisellä on vaate kalliilla kivillä, kumminkin kahden ritarihovin arvoiset. Puoli on sinun omasi, jos pelastat kivet minulle."
Vielä samana yönä hiipi Amos talliin; kenenkään huomaamatta tuli hän yliselle, jossa vanha kauravakka seisoi. Hyvin tuntien paikan oli hänen helppo pimeässä löytää vakka ja vaate, sekä tästä leikata pois kaikki kivet. Vapisevin polvin tuli hän taas ulkoilmaan ja makuusijalleen. Vaate oli ollut Saksanritarimestarin iso juhlapuku, saalis Meizentheim'istä, jonka Ramsay oli pitänyt itsellensä ja kohta Hanau'in päällekarkauksen jälkeen antanut kätkeä kauravakkaan. Tämän historiallisen loistoteoksen viisi suurta jalokiveä laskettiin kahdentoista tuhannen guldenin arvoisiksi, ja koska siihen aikaan yksi morgeni hyvää peltomaata oli kuudesta guldenista, jopa välistä kuudesta leipäkyrsästäkin kaupaksi, niin olisi Ramsay huoleti voinut kirjoittaa että kalleukset olivat kahdentoista ritarihovin arvoiset.
Jo varhain aamulla käydä nilkutti Amos Hafelborn kalliit kivet taskussa ulos porttiin päin, arasti silmäillen ympärillensä kuin varas. Peloissaan ponnisti hän vielä heikkoja voimiansa niin paljon, että hänen seuraavana päivänä täytyi jäädä sairaana lepäämään erääsen kylään, jotenka hän siis sai lepoa ajatellaksensa, mihin oikeastaan oli menevä. Sillä eilen oli hän vaan, niinkuin on tapa sanoa, käynyt nenänsä perässä; nenä tosin osoitti niinkuin kompassi pohjaista ja pohjaisessa oli Weilburg. Vaan nyt vastentahtoisesti levähtäessään polttivat häntä kivet taskussa, hänellä ei ollut yöllä eikä päivällä mitään rauhaa pelosta että ne keksittäisiin tai varastettaisiin, ja hän päätti ennen kaikkia laittaa aarteen luotettavaan paikkaan taikka vielä paremmin Ramsay'n käsiin. Hanau'issa oli näet jo hänen tiedoksi tullut, että haavotettu kenraali ennen pitkää oli vietävä Dillenburg'iin Hanau'in valloittajan Nassau-Dillenburg'in kreivin Lutvikki Henrikin vuorilinnaan, joka ennen oli ollut Ruotsin puolella, vaan nyt seisoi keisarin palveluksessa. Jokainen odotti, että Ramsay tulisi jäämään sinne helppoon vankeuteen kunniasanaansa vastaan, ja Amos laski, ettei hän varovasti vaeltaen hävitetyssä maassa suinkaan tulisi joutuisammin sauvainsa nojassa Dillenburg'iin kuin kenraali kantotuolissa. Mutta hän laski väärin, Sillä viikkokausia retosteli hän yhdestä kylästä toiseen monenpäiväisillä tuskallisilla levähdyksillä, joita hänen täytyi suoda runneltuneelle ruumiilleen; sotajoukkojen ristimarssit, joita hän hädissänsä väisti, ajoivat häntä aina taas suoralta tieltä takaisin, ja niin tuli huhtikuu eikä Amos vielä ollut Dillenburg'issa. Ryysyisissä vaatteissa, jotka hänestä nyt näyttivät turvallisemmalta kuin haarniska, kerjäili hän Taunus'essa, sillä hän ei uskaltanut ottaa esiin lahjoitettuja kultakappaleita pelosta, että silloin myös voitaisiin nuuskia esiin hänen timanttejansa. Tällä tavoin parani kumminkin vähitellen hänen haavoitettu jalkansa parempaan käytäntöön.
Tähän aikaan kuuli hän mitä ristiriitaisimpia huhuja Ramsay'sta. Toiset sanoivat hänen elävän Dillenburg'issa vapaana ja kunnioitettuna, enemmän kreivin vieraana kuin vankina, toiset taas että häntä siellä pidettiin kovassa vankeudessa. Molemmat olivat oikeassa, sillä itsepäisyytensä kautta oli Ramsay antanut kreiville syytä muutamiksi päiviksi osoittaa itseään ankarana vanginvartijana ystävällisen isännän sijasta. Mutta Amos ajatteli: toisessa tapauksessa voi kenraali nyt vaatia juvelinsa, toisessa tapauksessa tarvitsee hän niitä vaatimatta välttämättömästi. Ja kun hänen kunniansa uskollisena sotamiehenä hänestä oli näissä kivissä pantiksi pantu, päätti hän nyt heti paikalla mennä Dillenburg'iin, maksakoon se vaikka hänen kaulansa.
Mutta Weilburg oli hänen tiellänsä sinne. Hän vannoi kuitenkin itsekseen ennemmin käydä puolen päivämatkaa väärään kuin nähdä syntymäkaupunkiansa ennenkuin oli Dillenburg'issa käynyt. "Hyttysen tulee välttää liekkiä", sanoi hän itsekseen, "ja ken ensiksi kolkuttaa rakkauden ja sitte kunnian luona ei ole mikään hyvä sotamies. Ensin täytyy Dillenburg'issa tulla selville, voitanko ritarihovin vaiko köyden. Jos minulla on ritarihovi, niin menen takaisin palatessani Weilburg'iin ja kysyn Marthalta, tahtooko hän jakaa tavaran kanssani, ja vanhemmiltani, tahtovatko he siellä rauhassa viettää vanhat päivänsä". Paljaasta ystävyydestä ei hän enää ensinkään puhunut, ja arveli että jos vaan ensiksi kolme pientä epäilystä on tyhjäksi tehty, nimittäin jos Martha vielä elää, jos hän ei ole mennyt naimisiin jonkun muun kanssa ja jos hän ylipäänsä huolisi hänestä, silloin ei muka olisi vähintäkään estettä pikaisille häille. Mutta tietäen ei enää olevansa kaunis luotti hän näistä kolmesta epäilyksestä huolimatta onneensa.
Rohkeana lähti hän nyt kulkemaan tietä Dillenburg'iin, vaikka se vilisi partiojoukkoja, sotarosvoja ja roskaväkeä. Eräässä kyläkapakassa juuri aamiaista syödessään, istui hänen viereensä eräs aseisin puettu mies, joka oli puoleksi sotamiehen puoleksi maankuleksijan näköinen. Mies tuli Dill'istä, ja Amos koetti sentähden hyvin varovasti kääntää puhetta niin, että vieras itsestänsä rupesi kenraali Ramsay'sta puhumaan. Kenraali olisi pian pulaan joutuva, arveli tämä; keisari ahdisti Dillenburg'in kreiviä tekemään asiasta pikaisen lopun, jo oli yksi Ramsay'n sihteereistä ja muita hänen uskotuitansa vangittu ja keisarin käskystä kiristyspenkille laskettu. Tahdottiin saada tunnustuksia Ramsay'n salaisesta kirjevaihdosta Hanau'issa, asiakirjoista, jotka todistaisivat häntä vastaan, niinkuin myös kaikenlaisista kalleuksista, joita tuo älykäs skottilainen oli ymmärtänyt salata.
Amos pelästyi kovin ja päätti olla kahdenkertaisesti varovainen.
"Muuten", jatkoi vieras, "eivät he kuitenkaan voi Ramsay'lle tehdä mitään, sillä hän on noituri. Kun hän eräänä iltana yksin käveli Hanau'in porttien edustalla, karkasivat talonpojat hänen päällensä ja tahtoivat hänet kuolijaksi lyödä, mutta samassa silmänräpäyksessä teki Ramsay itsensä näkymättömäksi ja lykkäsi toisen miehen talonpoikain kirvesten alle, ja kun he olivat kaataneet tämän ja luulivat kauniin skottilaisen nyt kuolijaana maassa makaavan, oli se vaan variksenpeljätys ilkeällä marakatinnaamalla!"