Silloin huusi Amos: "Ota tämä kirkkoenkelistä ja tämä kauniista räätälinpojasta!" ja löi häntä keihäällä päähän, niin että talonpoika lankesi maahan ja veri juoksi kasvoista.

Amos ei nyt enää voinut hillitä itseänsä. Hän tunsi vaan, kuinka ase riistettiin häneltä pois, kuinka häntä uhattiin vankeudella ja pyövelillä, jos ei hän heti paikalla ottaisi käsirahaa, kuinka häntä sitte taas imarreltiin, juotiin hänen muistoksensa ja kiitettiin hänen kauneuttansa: vanhemmat, Martha, Dorothea, räntmestari, sotamiehet, haavoitettu talonpoika, vankihuone ja pyöveli, kaikki pyörivät kirjavassa sekasotkussa hänen päässään. Hän joi juomistaan, jotta hän taas voisi selvemmin ajatella; mutta yhä hullummin tanssivat kaikki hahmut yhteen ja tässä huumauksessa hän vihdoin nukkui; kun hän taas tointui, seisoi jo aamuaurinko taivaalla.

Värvääjä-upseeri löi häntä nyrkillä olkapäähän ja huusi: "Ylös, kumppani! Etkö kuule rumpua? Nyt marssimme Herhorniin rykmenttimme luo. Jos et olisi kauniin mies, niin emme suinkaan olisi nähneet niin paljon vaivaa ja maksaneet kahdenkertaista käsirahaa värvätäksemme sinua keisarin lipulle".

TOINEN LUKU.

Helpommin kuin olisi voinut luullakaan, lohdutti itseänsä tänäpänä selväpäinen Amos siitä hurjasta askeleesta, jonka eilen humalapäinen Amos oli astunut, sillä ei ainoastaan tuota, huonoa kevytmielisyyttä ollut hän saanut myötäjäisinä kauneutensa kanssa, vaan myöskin hyvän ja keveän mielen. Hän ajatteli että sitä, joka tuhansien joukosta oli jaloimmalla Jumalanlahjalla niin nähtävästi varustettu, täytyy vielä kerran suuri onni kohdata, ja se olisi sisällinen ristiriitaisuus luonnolta, jos hänen kunniatonna pitäisi kokonaan vaipua häpeään ja kurjuuteen; hän uskoi kauneutensa tähteen. Että hän nyt raa'an roskaväen keskessä kulki tätä tähteä kohti, ei häntä ensinkään häirinnyt uskossaan. Häntä virvoitti nähdä ympärillänsä paljaita outoja kasvoja ja tahtomattansa olla heitettynä aivan tuntemattomalle uralle. Hän tunsi kai, että hän vanhassa läheisössään olisi täydellisesti menettynyt ja että hänen uusien ihmisien joukossa täytyi alkaa uutta elämää.

Kovin murheellisena ajatteli hän kuitenkin vanhempiansa. Erään Herborn'in vaatekauppiaan, joka lähti Weilburg'iin, käski hän sanoa isällensä että hän oli hyvin vastaan-otettu siihen rykmenttiin, johon suurimmaksi osaksi kuuluu maamiehiä, ja että hän yön ja vuoden kuluttua varmaankin evestinä ja varakkaana miehenä on taas kotiin palaava, mutta äidille, että hänen Amoksensa nyt on tullut ratsumieheksi, huippulakki päässä, rautakaulus hartioilla, puolihaarniska rinnalla ja kahdeksantoista jalkaa pitkä piikki kädessä, edelleen että hän joka päivä saa kaksi naulaa leipää, mitan viiniä, naulan lihaa ja kausittain puolineljättä taaleria rahaa. Hänen ei siis tarvitse murehtia häntä, muuten älkööt vanhemmat vihastuko häneen, vaan antakoot hänelle hiljaisen siunauksensa matkalle.

Se suuri tuska, joka silloin leveni koko avaran maan yli, hajoitti vanhempien pienen tuskan kadonneesta pojastansa. Missä koko kansa tylsentyy kurjuudesta, siinä yksityinenkin helpommin kantaa yksityistä ristiään. Räätäliväki, ryöstöstä, poltosta, rutosta, sodasta ja nälästä tuskastuneena ja rasitettuna, muisti aivan usein sitä profeetta Amoksen värssyä, joka nyt oli sanasta sanaan toteuntunut: "Sinä päivänä pitää veisut temppelissä itkuksi kääntymän, sanoo Herra. Monta kuollutta ruumista pitää joka paikassa makaaman, jotka viedään salassa pois". Mutta he eivät silloin enää usein muistaneet poikaansa, jonka kasteen johdosta olivat tämän värssyn mieleensä teroittaneet; sillä hän oli noina pitkinä tuskavuosina vihdoin tullut heille myös niinkuin yksi noista kuolleista ruumiista, joita salaisesti oli pois viety.

Amoksella oli sillaikaa sotaleirissä kovat päivät, Pähkinäkepin ankaran kurin alla luopui hän taas latinalaisesta "Corylofontanus" ja palasi takaisin rehelliseen saksalaiseen "Hafelborn". Jos hän vaan samalla kertaa olisi voinut luopua olentonsa latinaisuudesta, niin olisi hänen ehkä käynyt paremmin noiden villien soturein joukossa. Mutta sentähden että hän oli niin kaunis, oli häntä niin hienosti kasvatettu, ja nyt oli hän kuitenkin taas liian hieno ja liian kaunis ratsumieheksi. Hän oli uneksinut ritarillisesta sodasta, jossa hän kunnianhimonsa rohkeudella ja ulkomuotonsa loistolla pian tahtoi kohota ritariksi, ja hän vietiin ryöstöön, rosvoamiseen ja murhapolttoon, ihmisnyljentään ja maanhävitykseen. Tappelussa kenties ensimmäinen, oli hän näissä urostöissä kuitenkin kaikkina aikoina viimeinen kumppaniensa joukossa, ja vaikka hän, silloisen tavan mukaan, usein myi nahkansa toiselle sotaherralle, ei hän kuitenkaan koskaan joutunut varsinaiseen tappeluun.

Kerran oli kuitenkin Amos tulemaisillaan tilaisuuteen tekemään loistavan urostyön. Oli vuonna 1632. Jo oli ratsumiehemme kierreskellyt neljä vuotta sotapalveluksessa ja seisoi nyt ruotsalaisten joukossa kenraalimajuri von Baudiss'in johdolla, mutta oli kuitenkin yhä vielä alhainen sotamies. Baudiss tahtoi saada valtaansa Rhein-tien Koblenz'in ja Köln'in väliltä, ja sitä varten oli ensin välttämätöntä valloittaa ne linnat, jotka suojelivat tätä tietä. Yksi niistä oli väkirynnäköllä otettava, ja se oli kova papu purra. Kenraalimajuri lupasi niille, jotka vapaaehtoisesti asettuisivat ensimmäisiksi rynnäkönjohtajiksi koroituksen paikalla ja kahdenkertaisen osuuden saaliista. Amos astui ennen kaikkia eturintaan; mutta paitse häntä pyrki vielä niin monta muuta tuohon suureen vaaraan ja kunniaan, että kenraalin täytyi valikoida. Ja kun hänen silmänsä lankesi nuoreen Hafelborn'iin tuli se ikäänkuin heijaistuksi tämän miehekkäästä kauneudesta. Hän ajatteli itsekseen, että puolessa tunnissa makaavat kaksitoista ensimmäistä kaikki kuolijana vallihaudassa; olisi kuitenkin vahinkoa, jos lähettäisin komeimman pojan koko rykmentissä varmaan kuolemaan. Ja hän asetti Hafelborn'in muitten ylilukuisten kanssa takapuolelle. Mutta sattumus johti niin, että nuo kaksitoista ensimmäistä kaikki pelastuivat ja saivat kunnian sekä voiton siitä; vaan Amos tuli tyhjänä takaisin, vaikka hän kyllä urhoollisesti taisteli ja yltäkyllin sai iskuja. Jos räätälinpoika olisi kohta evestinä tullut sotapalvelukseen, olisi hän kauneutensa tähden varmaankin saavuttanut loistavan tulevaisuuden.

Niin eleli hän niinkuin vieras raakain kumppaniensa joukossa, ilman ystävittä ja kadehdittuna, olematta todellakaan kadehdittava. Mutta jos kauneus sotamiehelle on kiroukseksi, niin oli se kumminkin ihmiselle joksikin siunaukseksi. Sillä koska Amos tunsi itsensä niin paljoa hienompana ja kauniimpana kun muut, ja luotti kauneutensa tähteen, ei hän kuitenkaan koskaan vajonnut alas kumppanien raakaan mielialaan ja irstaasen elämään. Myötäsyntyneessä kauneudessansa näki hän aateliskirjan, todellisen sukuaatelin, joka myös velvoitti aateliseen elämään, ja kumppanit, jotka sattumalta saivat vainua hänen salaisista ajatuksistansa, kutsuivat häntä mielellään aateliseksi räätäliksi.