Silloin tapahtui, että Amos Hafelborn partioretkillään muutamana päivänä tuli erääsen kylään Rehin'in varrella, jossa nälkäytyneiden sotamiesten piti virvoittaa itsiään ja seuraavaksi päiväksi hankkia ruokavaroja. Sen he toimittivat yksinkertaisimmalla tavalla. He eivät kauan kysyneet, missä syötävää ja juotavaa oli kaupaksi, vaan löivät huoneenovet rikki niinkuin myös kistut ja kaapit ja ottivat, mitä löysivät. Mitä he eivät voineet syödä, heittivät he likaan tahi kaivoihin, ja kun he kellarissa olivat juoneet itsensä täyteen, niin antoivat he tynnyrien juosta kuiviin maahan. Meidän on tekeminen pöytä puhtaaksi, sanoivat he, jotta huomenna tulisi kaunis ilma. Ja koska sotamiehelle oli vaivaloista ottaa mukaansa ruokavaroja useiksi päiviksi, niin etsivät he ahkerasti hopeaa ja muita kalleuksia; se oli helpompi kantaa ja auttoi heitä perästäpäin kuitenkin taas leipään ja viiniin. Ja kun kansa kernaasti kätki rahansa sänkyvaatteisin, niin leikkasivat he rikki kaikki patjat ja pudistivat höyhenet ulos kadulle, niin että tämä keskellä mätäkuuta melkein näytti semmoiselta kuin olisi satanut lunta.
Tätä ja vielä pahempaa sen lisäksi nimittivät sotamiehet suurustamiseksi ja ruokavarain hakemiseksi tulevaa nälkää varten.
Jos ei Amos tahtonut ilmasta elää, niin täytyi hänen seurata kumppanien esimerkkiä; sillä se, joka semmoisena myrskyisenä aikana koetti pyytää ja ostaa, ei suinkaan mitään saanut. Sentähden astui hän ikkunasta sisään lukittuun pappilaan, tähtäsi pistoolilla kirkkoherraa vasten rintaa, jotta hän vähän vikkelämmin löytäisi kellarinavaimet, ja näytti hänen rouvallensa paljaan miekanterän, jotta tämä paremmin muistaisi, mihin oli kätkenyt kinkkunsa ja myöskin rahakukkaronsa. Tarpeeksi syötyään ja juotuaan ja itselleen vähän rahaa seuraaviksi päiviksi hankittuansa, pani hän maata asuintuvan penkille, vähän nukkuaksensa ja ajatuksiaan koossa pitääksensä. Tämä penkki oli ainoa eheä huonekalu koko tuvassa, sillä raivoisammat kumppanit, jotka hänen kanssa tunkivat sisään, olivat jo lyöneet kaikki muut kalut murskaksi.
Kun nyt oli tullut aivan hiljaista, Amoksen vielä yksinään penkillä maatessa, niin luuli kai kirkkoherra että sotaväki oli lähtenyt pois, ja Amos kuuli kuinka hän vaikeroiden lähihuoneessa vaimonsa kanssa etsiskeli mitä ryöstäjät hänen tavarastansa ehkä vielä olisivat jättäneet. Mutta ryöstetyn avioparin kanssapuhe kääntyi äkkiä niin, että se syvästi koski kauniisen räätälinpoikaan ja hän kavahti ylös penkiltä, kuin jos kyykärme olisi häntä pistänyt. Kirkkoherra virkkoi näet: "Nuo miehet ovat paljaita lihaksi muuttuneita piruja; mutta pirullisin kaikista oli kuitenkin tuo ihmeen ihana nuori mies, joka ensiksi sisään tuli ja miekkaansa nenäsi edessä tanssitteli".
Kirkkoherran rouva sitä vastoin arveli, että kaunis nuorukainen päin vastoin oli ollut paras kaikista. Sillä eihän tämä ollut häntä enempää rääkännyt eikä myöskään mitään rikki lyönyt tai hävittänyt, vaan ainoastaan ottanut mitä hän oli tarvinnut.
Mutta kirkkoherra vastasi: "vaimo, sitä et sinä ymmärrä! Tosin vahingoittivat ja kiusasivat meitä muut paljoa pahemmin, mutta näitten raakain heittiöitten ilkeihin kasvoihin jo on Jumala kirjoittanut, että heidän ihmiskunnan vitsauksena tulee vaeltaa läpi maailman. Tämä poika sitä vastoin on muodoltaan niinkuin Herra Kristus ja harjoittaa kuitenkin hirmutöitä muitten rosvojen kanssa. Jospa hän raivookin vaan puolen sen vertaa, niin tekee hän kuitenkin kolme kertaa pahempaa syntiä kuin hänen kumppaninsa. Ei ainoastaan hänen kasvonsa, vaan myöskin kieli ja joka liike osoittivat hänen olevan hyväin ihmisten lapsi. Vaan hienot ja kauniit konnat ovat kaikkina aikoina pahimmat ja useimmiten myös sisällisesti julmimmat; sillä he tekevät syntiä ehdon tahdon, eikä ainoastaan lakia, vaan myös omaa luontoansa vastaan. On varsin väärin ajatella pirua rumimmaksi pedoksi. Hän ei ole niin musta kuin häntä maalataan. Sillä jos hän näyttäisi niin hirveän rumalta, niin ilmoittaisipa hänen muotonsa totuuden. Mutta hän on valehtelija kokonansa; ja siis käy hän täällä kauniina kuin Jumala ja on tässä äärettömässä valheessa vasta pirullisin piru".
"Ei! tämä käy liiaksi pojalle!" huusi Amos, astuen läheisen kamarin oveen; ja kirkkoherra rouvineen seisoivat säikähtyneinä, ikäänkuin olisivat nyt nähneet kaikkein kauniimman saatanan elävältä. "Jokaiseen ammattiin ja onneen olin minä liian kaunis, ainoastaan piruksi olen siis kylläksi kaunis! Katsokaa, herra kirkkoherra, jos en olisi niin kaunis, niin olisin tullut hurskaaksi kirkkoherraksi niinkuin tekin, ja sen sijasta että nyt ryöstän teitä, olisin itse tullut ryöstetyksi. Te arvelette kauneuden olevan vapaakirjan kaikkeen hyvään. Mutta minä sanon teille, noitten ilkeäkasvoisten miesten on kymmenen kertaa helpompi maan päällä saavuttaa onnea ja taivaassa autuutta, kuin minun, jolle kauniit kasvoni alituisesti ovat esteenä. Mitä vapisette ja vaikeroitsette te? Enhän minä suinkaan ole piru enkä teitä tahdo niellä. Mutta rangaistukseksi teidän herjauksistanne toivoisin minä että teidän vaan yksi ainoa vuosi olisi kantaminen sitä kirottua kauneutta, jonka kanssa minä nyt jo viisikolmatta vuotta olen kiusakseni tepastellut: Te tuomitsisitte silloin lempeämmin muita kristityitä ja oikeammin pirua. Sillä jos tämä halveksii kauniimpien ihmisten muotoa, niin tekee hän sitä vaan sen vuoksi, että hän on liian älykäs ja hyvin tietää, että hän kauniimmilla kasvoilla ikuisesti pysyisi yhtäläisenä vaivaisena piruna, kuin teidän nöyrin palvelijanne Amos Hafelborn".
Vaivalla tointui kirkkoherra pelästyksestään ja tuli vähitellen vakuutetuksi että hänellä edessään oli aivan sivistynyt ja hyväntahtoinen nuori mies, jonka vaan hätä ja sodan hirveä tapa pakoitti väkivaltaisuuksiin ja jota hänen viisaalla tavalla tuli koettaa pidättää luonansa omaksi suojakseen. Se ei ollut hänelle vaikea: sillä hänen tarvitsi vaan saattaa ratsumiestä hänen elämänsä vaihetten kertomiseen, joihin hän jo oli viitannut, ja pian ryhtyi Amos mieluiseen pakinaan ja juttelemiseen, itse iloisena taas kerran saada kohdata sivistyneen miehen.
Niin istuivat he kauan yhdessä hävitetyssä tuvassa, ja kirkkoherran rouva toi kannun parasta viiniä, jonka kätköä uhkaava pistooli ei kuitenkaan ollut voinut ilmi saattaa. Ja niin saattoi sen lopuksi kai ilmi juuri nuoren sotilaan kauneus ja hieno käytöstapa.
Mutta kun Amos oli lopettanut elämäkertansa ja kirkkoherra siihen lisännyt monta sopivaa sanaa, tuntui molemmista kuitenkin melkein kummalliselta, että he keskellä kaikkea hävityksen kauhistusta viisastelivat kauneuden kirouksesta, ja kirkkoherra lausui, saattaaksensa puhetta tyydyttävään päätökseen, surumielisesti hymyilevällä syrjäsilmäyksellä rikkilyötyihin huonekaluihinsa: