Välistä lauloivat he myöskin, vasarain mukasoitolla, jonkun kaksi-äänisen laulun; mutta useimmiten keskeyttivät he sen jo puolivälissä, kosk' eivät tienneet, olisiko hauskempi laulella vaiko puhella.
— "Hei Kersti! Me molemmat, sinä ja minä, olemme nykyjään ainoat miehet näillä seuduin. Ellemme me, huolimatta Ruotsalaisista ja Kroateista, nälästä ja rutosta, olisi pesää vähin koettaneet koossa pitää, olisi se jo aikaa sitten kokonaan hajonnut!"
— "Niin juuri, Konrad. Sinä olet muka pormestari, minä pappi".
Ja pappinapa Kersti todellisesti olikin. Heidän varsinainen pappinsa, jota sekä ystävät että viholliset useamman kerran olivat ryöstäneet ja pahoin pidelleet, oli nimittäin sieltä paennut Hessenin maahan. Pormestari sen sijaan oli, paha kyllä, jäänyt paikoilleen. Näinä yleisen vallattomuuden aikoina, joita 30-vuotinen sota toi mukanaan, täyttivät näet virkamiehet taskujaan, kilpaa rasittaen kansaa, milloin minkin sotapuolueen nimessä, välittivät viis virastaan, ja kukin hankki itselleen oikeutta oman lakikirjansa mukaan. Mutta Kersti se hoiteli sairaita, lohdutteli surevia — hän oli todellakin nykyjään oikea pappi kylässä. Konrad taasen rohkaisi talonpoikia ja neuvoi heitä viisaisin toimiin aina kun tuli uusia sotaväen majoituksia, uusia ryöstöjä, uusia rehuja muona-tilauksia sekä elukoille että upseereille, uusia rahankiskomisia väliin suurta herraa, väliin suurta lurjusta varten. Tämmöisissä tilaisuuksissa oli nimittäin pormestarilla tapana karata kotoaan ja palata vasta, kun myrsky jälleen oli laannut.
— "Tiedäs, Kersti, kun vasarani reipas pauke korvaani kajahtelee näin: kilkis kalkis, kilkis kalkis, niin tuntuu minusta usein kuin kuulisin kavioin kopinan ja kiitäisin ratsuni selässä, tuulen nopeudella pitkin maita maailmoita, sotamiehenä, Kersti; sillä kaikki tähän aikaan petetään ja ketetään, sotamies se yksin herrana elää. Jok' ainoasta sotamiehestä on tullut kuningas, ja siksi he aina kaikki ovat niin röyhkeitä seppää kohtaan, kun tahtovat hevosiaan kengitetyiksi. Selkään ei kuitenkaan uskaltanut mua antaa ei Ruotsalainen eikä Keisarilainenkaan, vaikka jok'ainoa seppä ympäristössä kumminkin kerran kuukaudessa saa löylyä. Mennään, kultaseni, mekin sotaväkeen, mennään!"
— "Eihän toki", vastasi Kersti, muuttuen vähän totisemmaksi, "silloinhan viimeisetkin miehet läksisi kylästä, eikä täällä enää olisi pormestaria eikä pappia, seurakuntaa edes vähän koossa pitämässä!"
Tämä oli Löhnbergin kylä Lahnjoen varrella Nassau-Katzenellenbogen'in kreivikunnassa. Ennen sodan syttymistä asui sen muurien suojassa kuusikymmentä perhettä, — Löhnbergin kylällä olikin kaupungin oikeudet — mutta kuudestakymmenestä tulisijasta savusi nyt ainoastaan kymmenen. Eräällä kukkulalla, kaupungin muurien edustalla on paja. Tässä kohdin alkaa vuoristo yhä enemmin supistaa laaksoa. Vastapäätä pajan laskee metsäinen vuorenrinne melkeen kohtisuoraan alas hiljaiseen, tummanviheriäiseen, kaislain kaareltamaan lampeen. Oikealla näkyy kalliolla raunioita linnasta, jonka Yrjö kreivi, Dillenburg'in herra, vähäistä ennen sotaa oli uudesti rakennuttanut.
Älkää ylenkatsoko tätä seutua, tämän kylän jylhää kauneutta, tätä köyhää rehellistä kansaa. Astukaa pajan ovelta muutama askele eteenpäin, niin näette vasemmalla ihanan nurmisen laakson. Sen pohjoispäässä kasvaa vuorenrinteellä kuuluisat Löhnberg'in viinirypäleet. Löhnberg'in punainen viini olikin ennen aikaan yhtä kuuluisaa kuin sen naapurikin ja orpana Runkel'in viini. Kerrotaanpa, että noin toista sataa vuotta sitten eräs Braunfels'in kreivi kerran kestitsi Wetzlar'in valtiokammari-oikeuden herroja viinillä, jota hän itse, eräänä erittäin poutaisena kesänä, oli kasvattanut Löhnberg'issä. Ja kun hän aterian jälkeen pyysi vieraitansa arvaamaan, mitä viiniä he olivat juoneet, arvelivat he sen olleen kalliinta burgundia. Aikakirjat eivät kumminkaan mainitse, kumpiko tämän tuomioon aiheen antoi: Löhnberg'inkö viinin hyvä maku, vaiko valtiokammari-herrain huono maku.
Vaan jos näissä laaksoissa oli kelpo viiniä, niin olipa niissä kelpo ihmisiäkin, ja siinäpä tämän jutelman aine.
Oli varhainen suviaamu — kello lienee ollut noin kolme — kun nämät molemmat jo niin uutterasti takoa kalkuttivat pajassansa. Jollei Kersti, sepän morsian, olisi sulhollensa sitä rakkauden työtä osoittanut, että rupesi hänelle sälliksi, niin olisi Konradin ahjo varmaankin jäännyt kylmille; sillä ylt'ympärillä ei löytynyt ainoatakaan miehistä miestä, joka olisi käsityöhön joutunut.