Sekä sota että sen sukulainen rutto raivosivat maassa. Kokonaiset kylät kuolivat pois; ahkerimmatkin kädet halvautuivat ja pitivät huolta ainoastaan tarpeellisimmasta. Epätoivo valloitti nääntyvän kansan, ja näitten protestanttisten kyläin asukkaat kyselivät toisiltaan, oliko armollinen Herra Jumala muuttunut katolilaiseksi, koska hän näin hävitti koko maata. —
Kauhistava harhaluulo, joka kuoletti kaiken inhimillisen sääliväisyyden, oli levinnyt kansaan. Ruttoon kuollutta luultiin nimittäin Jumalan käden kautta rangaistuksi syylliseksi, poloiseksi syntiseksi, jonka ylitse Herra oli miekkansa langettanut, ja semmoiselle tuskin kunniallista hautaustakaan suotiin. Ruttoon sairastuneet saivat yksikseen tuskiinsa nääntyä, sillä auttaa semmoista — niin arveltiin — oli yhtä paha kuin päästää varasta hirsipuusta. Kolme viikkoa sitten oli vielä Konradinkin täytynyt tikapuilla yksin kantaa kuollutta isäänsä talosta, kosk'eivät seurakuntalaiset hänelle paaria lainanneet.
Mutta nyt kulki paraillaan seurakunnasta seurakuntaan hengellinen kiertokirje, jossa Raamatun sanoilla todistettiin, että näinäkin kamalina kuolon aikoina kunkin tuli iloisesti antautua sen alle, sillä ne jotka ruttoon kuolevat, uskossa Herraansa, ovat viimeisenä päivänä Kristuksessa ylösnousevat yhtähyvin kuin muutkin. Siis ei heitä kuolinhetkelläkään pidä ilman avutta jättää, eikä yöllä kuopata kuin koiria.
Silloin moni huomasi itsekkäisyytensä, jonka oli taika-uskon verhoon käärinyt, huomasi sen ja rupesi jälleen noita hyljättyjä sairaita auttamaan.
Tämmöisinä aikoina lähestyivät ihmiset toisiansa entistä enemmän. Syntyperän suojelusmuurit raukeevat. Siveellinen vakavuus, joka yleisen hädän aikana valtaa kaiken kansan, ei kaipaa tavanmukaisuuden rajoja. Niinpä seppä ja hänen morsiamensakin elelivät puhdasta ja siveellistä elämää, vaikka olivat yksinäisinä melkeen kuin autiolla saarella. Heidän toimensa ja työnsä määrääjänä ei nyt ollut ihmispelko, vaan suurempi Jumalan läsnäolo.
— "Etkö sinä pelkää enää Konrad?" kysyi Kersti, hymyillen laskien vasaransa alasimelle.
— "Jos meitä Herra Jumala täältä tahtoo pois, niin saa Hän meidät ilman ruttoakin", vastasi Konrad. "Ja niin minä arvelen kuin entinen yhdeksänkymmenen vanha eukko, tuntiessaan kuolemansa lähestyvän: 'Niinkuin tahdot, kuolo kulta! Sen minä vaan sanon: ei minulla kiirettä ole'".
— "Ruttoa en tarkoittanut", huudahti Kersti, "vaan pormestaria. Olethan, Konrad, ollut liiaksikin hyväntahtoinen, kun minun tähteni uskalsit ennen aamukellon soittoa sytyttää ahjosi, etkä vaadi minua ilmoittamaan miks' en saata iltapuolella takoa ja missä minä silloin oleskelen. Siitä sinun oikean rohkeutesi tunnenkin".
Nytpä seppä vasta oikeen halukkaasti olisikin kysynyt, missä Kersti illoin käy. Mutta tyttö esti hänet siitä, kuiskaten salaisesti: "Äsken kujaa myöten tänne pajalle hiipiessäni, kurkisti raastuvan palvelija akkunastaan ja huusi minulle: Olkaa varoillanne, Kersti! Pormestari tosin ei vielä ole näkevinäänkään, että te laittomaan aikaan takoa taputtelette, mutta kun hän vaan kerran ottaa nähdäkseen, niin kyllä te pian putkaan pääsette!"
Oli nimittäin jo vanhoista ajoista voimassa sääntö semmoinen, ettei seppä saanut virittää tulta pajaansa ennen aamukellon soimista kello neljä. Sen kautta nimittäin, että sepät varhain aamulla asukkaitten nukkuessa takoivat, oli kylissä usein ilmautunut tulipaloja, joita oli melkein mahdoton estää, kun kaikki asunnot olivat savesta ja oljilla katetut. Tähän liian varhaiseen työn alkamiseen, jo kello yhdeltä, olikin oikeastaan syynä vaan se, että niin mestarien kuin sällienkin teki mieli iltapuolet laiskotella kapakassa.