"Opettaja! et kuule, mitä luen!"
Hän heräsi. Raotti vähän pieniä silmiään, oikasihe ja sanoi:
"Ni nien, o fing!" (lue sinä, (kyllä) minä kuulen!) — Nukahti sitten uudelleen.
Kerran eräänä kuumana kesäpäivänä oli hän sangen "huonolla tuulella." Hän viskeli kirjoja, ärjyi ja tiuskui. Silloin kokosin kirjani, nousin, kumarsin lähteäkseni pois. Hämmästyneenä katsoen minuun, kysyi hän:
"Mihin ai'ot, opettaja An?"
"Menen pois!" vastasin.
"Miksi?" kysyi hän.
"Siksi kun sinä, opettaja Ti'en, olet vihainen, etkä tahdo minua opettaa", sanoin. Heti tuli "toinen ääni kelloon." Hän kumarsi kohteliaasti, pyysi istumaan ja lupasi opettaa. Hän pitikin sanansa ja oli siitä lähtien "toinen mies."
Kiinan kielessä ei ole aakkosia, vaan jokaisella sanalla on oma merkkinsä ja siksi on merkkejä kymmeniä tuhansia. Heillä on eräs sanakirja, jossa on 44,449 merkkiä. Nämät lukuisat merkit ovat muodostuneet perusmerkkejä toisiinsa yhdistämällä. Kielessä on 214 perusmerkkiä. Niitä toisiinsa yhdistämällä syntyy uusia. Perusmerkkien. tunteminen on välttämätön sille, ken aikoo tutustua Kiinan kirjallisuuteen.
Kiinassa on olemassa syvä kirjakieli, "uen li", joka on tuttu ainoastaan oppineille. Puheessa sitä ei käytetä ja on siis tavallaan "kuollut kieli."