Kohta sen perästä joukko ryysyisiä lapsia karkasi kimppuuni ja rupesi repimään vaatteitani. Jollei palvelijatar ollut niin voimakas, kuin hän oli, olisivat nuo lapset vieneet vaatteet päältäni, sillä he olivat minussa "kiini, kuin takiaiset!"
Lasten koti
Jangtsheossa oli se paikka, johon sain siirtyä lähetyskodista. Neiti Agnes Meijer johti sitä varsinaisen johtajan poissa ollessa. Kodissa oli siihen aikaan 14 tyttöä. Useammat heistä olivat joko orpoja tai hylättyjä. Eräs heistä oli löydetty kaupungin muurilta, jonne äiti oli hänet viskannut koirien ruu'aksi. Tytöt kasvatettiin kodissa aika ihmisiksi ja sitten annettiin naimiseen kristityille kansalaisilleen. Eräänä iltana saattoi meidät suureen hätään
Eräs pieni karkulainen.
Nimensä oli Ailaan. Hän oli sievä, hiljainen tyttö, eikä meillä ollut aavistustakaan sisällä olevien "sirkkojen" paljoudesta! Ennen levolle menoa, menimme lasten asuntoon. Muut kaikki, paitse Ailaania, olivat jo vuoteilla. Kysyimme: "missä hän on?" Ei kukaan ollut nähnyt häntä illallisen perästä. Jo oli myöhä ja ilta sysipimeä. Etsintä alkoi. Ei ole huoneessa eikä puutarhassa koko lasta. Kartanoa ympäröi korkea muuri. Hän ei ollut voinut sen ylitse kiivetä. Yht'äkkiä muistimme kartanolla olevan kaivon ja kauhu valtasi meidät. Silmäilimme toisiamme ja ymmärsimme toistemme ajatukset.
"Mitäs, jos hän on kaivoon hypännyt!" huudahtimme kaivolle juostessamme. Eihän se olisi ollut outoa. Hyvin usein naiset viskautuvat kaivoon joko vihoissaan tai onnettomaan elämään suuttuneena, väsyneenä. Pitkillä saloilla, lyhdyn valossa, solkimme matalaa lähdettä. Ilon huo'ahdus pääsi rinnastamme huomattuamme, ettei tyttö siellä ollut.
Siinä seisoimme neuvottomina. Pimiä oli. Portti oli lukossa. Huoneet ja kaivo, puutarha, kaikki jo tarkoin tutkittu ja Ailaania ei näy, ei kuulu! Siinä taivasalla, rukoilimme: "rakas Herra Jeesus! lähetä lapsi kotiin, sillä Sinä tiedät, missä hän on!"
Samassa kuului kolkutus, hiljainen, varovainen portilla. Kuuntelimme. Kolkutus yhä kuului. Sydämemme sykähti ilosta ja kiireesti juoksimme, avasimme portin, ja siellä seisoikin pieni karkulainen! Pää alaspäin, näpeissään seisoi Ailaan raukka siellä. Tuskalla saimme pidättäneeksi nauruamme nähdessämme hänet, sillä hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin! Hän oli pyntännyt päälleen kaikki vaatteensa, niin kesä- kuin talvikintamineet! Hän oli pyöreä kuin pallo!
Päivän kuluessa olimme nuhdelleet häntä jostakin. Siitäpä pikku neiti pahastui niin, että päättikin lähteä avaraan maailmaan, jossa luuli saavansa tehdä oman mielensä mukaan. Hän ajatteli, ettei hänen siellä tarvinnut totella ketään. Maailmassa matkustelemisen ja oman mielensä mukaan elämisen, kuvitteli hän erinomaisen hauskaksi! Kenenkään huomaamatta hiipi hän illallisen syötyä kartanon taakse, jonne oli jo aikasemmin koonnut omaisuutensa. Siellä sitten pukeutui, hiipi puutarhan läpi portille, puikahti siitä ulos ja niin oli hän vankilasta vapaa! Sysimusta oli kapea, likainen katu. Ei tähtöstä tuikkanut öisellä taivaalla. Ovet olivat jo kaikkialla suljetut. Yksin astuu pieni sankaritar pimeätä katua pitkin. Mihinkäs menisi yöksi? Kadulle ei uskalla jäädä! Uh, miten kolkkoa, miten ikävää olonsa onkaan! Urhoollisuus poistui pienestä, itsekkäästä, ylpeästä sydämestä — ja jo suuntaa lapsukainen askelensa kotia kohti! "Kyllä routa porsaan kotihin ajaa", sanotaan. Niin kävi pikku Ailaanille.
Me iloitsimme hänen kotiin tulostaan. Sanallakaan ei häntä nuhdeltu, mutta rakkaus, jota hänelle osotimme, mursi hänet. Sydän heltyi lapsoselta kun me saatoimme hänet lämpöselle vuoteelle nukkumaan. Itkeä nihertäen laskeutui hän levolle.