Tultuamme vieraaseen maahan, tulemme kerrassaan uusihin oloihin. Kieli, tavat, ajatus- ja katsantotavat ovat toiset. Tarvitaan pitkä aika, ennenkun niihin vähääkään perehtyy. Monasti, ollen vieraat uusille oloille ja tavoille, joudumme pulaan. Minulle kävi somasti eräänä päivänä kulkiessani palvelijattareni kanssa kadulla.
Edellämme kulki kumaraharteinen vanhus. Hän pudotti 100 vaskirahaa. Rahat olivat viisipennistä pienemmät. Niissä oli nelikulmainen reikä keskellä ja olivat pujotetut ruohoista punottuun nuoraan. Kumarruin, ottaakseni rahat ylös maasta, antaakseni ne vanhukselle, jota huusin. Ukko huomasi pudottaneensa rahat, kääntyi ja huomatessaan minun ottavan niitä maasta, karkasi hän käsivarteeni kiini, puristi sitä niinkuin pihdillä ja sanoi: "ah, sinä varas!" — Selitin hänelle etten tahtonut niitä itselleni ottaa, mutta ukko ei välittänyt kuulla puolustuspuhettani, vaan mutisten jatkoi matkaansa!
Kerroin sitten Kiinalaiselle opettajalleni tämän tapahtuman. Hän varoitti toisten niin tekemästä ja sanoi: "meillä on paljon ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä, kuin miettiä keinoja, miten toisia vahingoittaisivat. Moni heistä tekee niin, että tahallaan pudottaa jotakin kadulle. Sitten hän alkaa syyttää henkilöä, joka sattuu siitä paikasta kulkemaan. Sanasota syntyy. Pudottaja vaatii jonkun rahasumman. Jos syytetty kieltäytyy antamasta, uhkaa hän manuuttaa hänet käräjiin. Käräjätupa on kaikkien kunnon ihmisten kauhu. Sinne kun mies joutuu, siellä hänet kynitään! Siinä ei auta muu, kuin maksaminen. Meillä on paljon pahoja ihmisiä. Jos tulipalo syttyy, monasti ei kukaan uskalla mennä avuksi, ennenkun joku virkamies saapuu paikalle. Jos minulla on joku vihamies, saattaa hän semmoisen tilaisuuden käyttää hyväkseen. Hän rupeaa syyttämään minua tulen sytyttämisestä. Vierasmiehiä saa hän helposti ja minun täytyy maksaa, minkä hän pyytää, ellen tahdo vankilaan joutua."
Eräs sairas raukka.
Matalassa ruohomajassa hän nukkui, vaimo raukka, olilla, joita oli tanterelle levitetty. Kun kuulin hänestä kerrottavan, lähdin häntä katsomaan. Hän oli alasti. Peittona oli vaan vanhan peiton kappale. Silmänsä olivat punaiset ja katseensa harhaili sinne, tänne. Hän oli kovassa kuumeessa. Lähetin hänelle, kotiini palattuani, vaatteet. Hän oli kiitollisena hymyillyt kun ne pantiin hänen päälleen. Surukseni sain seuraavana päivänä kuulla, että hänen miehensä oli ne riisunut häneltä, pantannut ne saadakseen ooppiumia! Lähetin hänelle sitten ruokaa. Sitähän ei tunnoton mies kapakkaan voinut kantaa. Parin päivän kuluttua kuoli vaimo. Mies syytti minua. Käydessäni siellä olin muka ottanut sairaalta sydämen ja siksi seurasi kuolema niin pian! —
Kongin emäntä
oli eräs kristitty nainen, mutta hyvin kivulias. Hänellä oli rintatauti. Usein kävimme hänen ruohohökkelissään. Hän oli aina iloinen ja niin kiitollinen pienemmästäkin rakkauden osoituksesta. Suloista oli astua mökin matalasta ovesta sisälle. Hänellä oli pieni, muutaman viikon vanha tyttölapsi. Kerran kun tulin hänen luokseen, niin hän ilosta loistavin silmin sanoi:
"Rakas opettaja! minä olen niin iloinen siitä, kun pääsen kohta Jeesuksen luokse! En minä yhtään sure lapsiani, sillä pitäähän Jeesus heistä huolen. Paremminhan Hän heitä vaalii ja holhoo, kuin minä."
Joka kerralla pyysi hän meidän laulamaan hänelle erään kotilaulun:
Ei kotini oo täällä, Se ompi taivaassa, Oon vierasna maan päällä, Ja usein sairaana. Vaan kerran loppuu vaiva, Saan aina iloita, Ja Jeesukselle laulaa Ijäti kiitosta. Halleluja! amen! Ei kotini oo täällä, Se ompi taivaassa!