Pienet, polvenkorkuiset lapsetkin, jotka eivät vielä puhua osanneet, koettivat sanoa: "kueitsir", nähdessään meidät. Vanhemmat peloittivat lapsiaan, sanomalla:
"Jos itket, niin jang kueitsir tulee ja vie sinut."
Eihän ollut ihme, jos lapsukaiset pelkäsivät meitä. Nähdessään meidät kadulla, juoksivat lapsiraukat pelästyneenä sisälle tai piiloutuivat äitinsä taakse.
Ensimältä meitä kivitettiin kaduilla. Täysi-ikäiset ihmiset yllyttivät pieniä poikia ja he kivittivät meitä, kuin koiria. Päätämme suojasimme sateenvarjolla ja ihmeellisesti tulimme suojelluksi, vaikka välistä lenti kiviä satamalla. Siitä emme pelästyneet, vaan kulimme samoja katuja aina uudelleen. Vähitellen he väsyivät ja lakkasivat kivittämisestä.
Harvat uskalsivat tulla meille. Usein kysyivät, mitä maksamme, jos yhtyvät kirkkoomme eli seurakuntaamme. Monasti näyttivät meille ooppiumia ja sanoivat:
"Tämä on tuotu teiltä!"
Kulimme katuja pitkin ja poikki. Meille pantiin istuin tuvan ulkopuolelle ja sadat kerrat istuimme siten taivasalla puhuen rakkaasta Vapahtajastamme.
Neiti H—lla oli kerran viikossa ompeluilta, johon osanottajat saivat pienen palkan työstään. Heille opetettiin kristinopin päätotuuksia ja siten koetettiin kylvää totuuden sana heidän sydämiinsä.
Oli meillä pieni päiväkoulukin, jossa ensin oli vaan poikia, mutta sittemmin tyttöjäkin.
Kappelissamme kävi paljon miehiä, mikä uteliaisuudesta, kuka väittelyn halusta. Naisia kävi hyvin vähän. Kävijöistä useammat eivät malttaneet kuunnella. Kyselivät vaan syömisiämme ja juomisiamme. Olihan joukossa ajattelevaisiakin ja monta ihanaa hetkeä saimme siellä viettää puhellessamme semmoisten sielujen kanssa.