Vaikka teaatterissa käydään, ovat näyttelijät kumminkin halveksitut. Ei kukaan naisista antaudu sille alalle, eikä kelpo miehistä kukaan.
Nuorilla ei ole mitään huveja, joihin kokoontuisivat. Tuo kauhea yöjuoksu, joka meidän kansan lapsille on rakas ja jolla on niin surulliset seuraukset, on aivan outo Kiinalaisille.
Jokaisessa suuremmassa kylässä on kirkko eli temppeli. Se on rakennettu ja ylläpidetään yhteisillä varoilla. Usein siinä asuu vaan isot, saviset jumalat. Toisissa on joko mies- tai naisasukkaita. Mutta munkkeja ja nunnia olen enimmäkseen tavannut yksinäisille paikoille rakennetuissa temppeleissä. Kävin erään suuren kylän temppelissä. Se oli iso, autio rakennus. Savesta tehdyt jumalat olivat surkeassa tilassa. Yhdeltä olivat rotat nakertaneet parran. Siellä seista töröttivät pölyn peittäminä ja kyyhkysten leposijana!
On erityisiä juhlia, jolloin muutamia jumalia kannellaan pitkin kylän katuja. Semmoiseen juhlaan ottaa koko kyläkunta osaa. Rahaa kerätään ja sitten jumalain asunnossa pidetään päättäjäiset, syödään yhteiset ateriat. Se on semmoisiin juhliin, joihin apostoli viittaa 1 Kor. 8:10.
Kun kulkee Kiinalaisessa kylässä katua pitkin, jo alkaa kuulua aika pomina. Jos kulkee edelleen, jo ymmärtää, mistä se kuuluu. Tuossa onkin kylän suurin temppeli. Sen etusivu on seinätön. Astutaan sisään. Täällä onkin
Koulu!
— ja täältä se melu kuului. Kiinalainen on koulun ystävä ollut jo vanhoista ajoista asti. Hän pitää sivistystä arvossa. Hän vaatii oppineelta oppineelle sopivaa elämää. Hän pitää opin hyödyttömänä, ellei sydän sen kautta sivisty. Koulu ja kirjallisuus ovat tämän sivistyksen saavuttamisen välikappaleet. Siksi hän perustaa kouluja. Niitä on kaikkialla, kaupungeissa ja kylissä. Ne ovat yksityisten asunnossa tai temppelissä. Kouluhuoneesta ei makseta vuokraa. Yhteisen hyvän tähden jokainen kunnon mies uhraa sen verran! Jos hänen huoneensa vaan on sopiva, antaa hän sen mielellään maksutta kouluhuoneeksi! — Mutta kun ulkomaalainen tarvitsee huoneen koulua varten, on Kiinalainen moitteeton periaatteestaan luopuessaan!
Tarkastetaanpas tätä koulua. Tuolla, huoneen perällä makaa opettaja poikittain vuoteella, polttaen ooppiumia. Noin parikymmentä poikaa huutaa kilvassa, minkä jaksavat. Pojat istuvat nelikulmaisten pöytien ympärillä. Luokkajakoa ei ole. Oppilaat lukevat, toisistaan riippumatta, jokainen omaa läksyään. Opetuksen välineinä ovat kirjat, siveltimet, vihot, laatta ja muste.
Opettaja huutaa yhden pojista luokseen. Oppilas menee, antaa kirjansa opettajalle, kääntyy häneen selin ja alkaa lukea pauhata, tuudittaen ruumistaan edestakasin, tai huojuttaen itseään oikealle tai vasemmalle. Kullakin oppilaalla on oma nuottinsa ja tuudintatapansa.
Lapset tulevat kouluun auringon noustua ja istuvat siellä sen laskuun asti. Ruu'alle he kyllä pääsevät. Äänekkäästi täytyy lasten lukea. Se mies, ken kovemmin jaksaa huutaa! Ahkerain lasten ääni on aina illoin sorruksissa.