Lujuutta ja sitkeyttä ei Kiinalaiselta puutu! Hän pyrkii tarkoituksensa perille, vaikkapa vuoriakin täytyisi siirtää!

Maltillinen hän on, mutta jos hänen tunteensa pääsevät kuohumaan, kuohahtavat ne yli äärien, muuttaen hänet rajuksi ja pelkäämättömäksi vaikka muuten hän on hyvin pelkuri.

Hän on arka arvostaan ja haluaa esiintyä sivistyneenä miehenä, jolla on "tapoja!" Kerran eräs nuori mies kysyi sopimattomalla, halveksumista osottavalla tavalla nimeäni. Huomautin ystävällisesti hänelle sitä sanoen:

"Etkös tunne tapoja?"

Hän häpesi, uudisti kysymyksensä kohteliaasti kumartaen ja sanoi:

"Arvoisa nimesi?"

"Halpa nimeni on An", vastasin. Läsnäolijat nuhtelivat häntä ja huomauttivat hänelle, miten sopimattomasti hän ensin käyttäytyi ja tunnustivat meillä ulkomaalaisillakin olevan "tapoja!"

Kiinalainen on viekas. Taitavasti petkuttaa hän omia kansalaisiaankin, puhumattakaan muukalaisista. Hyvin usein ovat Kiinalaiset ystävämme sanoneet meille: "eivät ulkomaalaiset tiedä meidän Kiinalaisten sydäntä." Usein kuulin sanottavan: "ei viekas voi viekasta pettää, mutta rehellinen aina sen uhriksi joutuu."

Kostonhimoinen hän on. Eräs herrasmies riitautui yhden työmiehen kanssa ja voitti. Voitettu päätti kostaa. Hän nautti ooppiumia, meni yöksi riitatoverinsa oven ulkopuolelle ja kuoli siihen. Siinä oli kostoa kylliksi. Hänen sukulaisensa alkoivat rettelöidä. Herrasmiehen täytyi suorittaa hautauskulungit ja mikä vielä kauheinta oli, niin se oli se, että hän luuli vainajan sielun asustuvan kuolinpaikalla. Hänen täytyi sulkea ovi, sillä hän ei uskaltanut siitä kulkea! Voisihan vainaja hänet kuristaa. Kostonhimon uhreina kuolee sadoin tuhansin ihmisiä. Kiinalainen ei hyökkää toisen päälle tappaakseen hänet, vaan hän surmaa itsensä! Mitäs hän välittää tästä elämästä! Hän ajattelee: "pääsenhän tänne taas uudelleen!" Hän uskoo sielun vaeltavan tämän maailman ja tuonelan väliä. Itsemurhia tapahtuu äärettömästi paljon. Me saimme kerran pelastaneeksi erään 12-vuotisen pojan, joka riidellessään vanhimman veljensä kanssa joutui tappiolle. Siitä pieni mies sydäntyi. Osti myrkkyä ja nautti sen. Äiti juoksi hädissään apua hakemaan. Meillä ei ollut kotona mitään vastamyrkkyä, mutta olimme sattuneet kuulemaan väkevän kahvin olevan siihen hyvää. Me keitimme sakeaa kahvia ja juotimme pojalle kaksi kupillista. Sekös tepsi! Poika rupesi ylönantamaan ja pelastui, mutta ei hän siitä hyvillään ollut.

Eräs varakas emäntä, jolta kuoli mies, joutui odottamattomalla tavalla kostonalaiseksi. Eräs renttu pyysi häneltä suurempaa rahasummaa. Hän ei antanut. Mies mietti kostoa. Hän meni kaupungin hallitukselle ilmoittamaan emännän pitävän suolakauppaa, johon ainoastaan hallituksella on lupa. Kaupungin päällikkö lähetti tutkimaan asiaa. Suoloja ei löytynyt talossa, mutta miehet eivät lähteneet talosta pois. Siinä olivat yöt, päivät. Emännän piti heitä syöttää, juottaa. Kaiket päivät siinä juorusivat ja räyhäsivät. Heitä oli viisi, kuusi miestä ja syyttäjä lisäksi. Niin olisivat siinä elelleet kuka tiesi, kuinka kauvan, jollei emäntä olisi antanut rahoja. Mutta pyydettyä määrää hän ei kuitenkaan antanut!