— Klettermaier, sinut lähettää herra Jumala! — huusivat ihmiset.
— Suokoon Jumala, että vielä sitä tarvittaisiin, — sanoi kylän vanhin ja katseli huolistuneena pelastusköyttä, — Wappu ei enää anna mitään elon merkkiä.
— Nuorasta vedetään — huusi ensimäinen rivissä ja samassa kuului huuto niin likeltä, että sitä ymmärrettiin kun oli hiljaa:
— Eikö vieläkään mitään köyttä?
— Kyllä! kyllä! — soi riemulla kaikkien huulilta. Rautakoukku kiinnitetään ankkuriksi nuoran päähän, uusi rivi muodostuu ja köyttä lasketaan sumuiseen syvyyteen. Kylän vanhin käskee, sillä köysien ylösvetämisen täytyy tapahtua tasaisesti, että Wappu voisi olla likellä onnetointa ja olla tukena hänelle. Ei puoleksikaan niin syvälle, kuin Wappu ensin oli lähtenyt, lasketa köyttä tällä kertaa ennenkuin se alhaalta otetaan ja pidetään kiinni.
— Antakaa mennä, — käski kylän vanhin, — Wapulla täytyy olla muutama kyynärä sitoa Joosepin ympäri. — Tarpeeksi! — kuuluu taas käskevä ääni ja niinkuin sotamiehet pysähtyvät miehet ja odottavat mitä seuraaman pitää. Taas muutaman minuutin väli, hänen täytyy sitoa solmun vahvaksi ja varmaksi, ett'ei hengetöin ruumis, näin likellä pelastusta, putoisi alas syvyyteen. — Sido varmasti Wappu, — sanoo Klettermaier itsekseen.
— Niin herra Jesus, kun hän vaan voisi sitoa vahvasti, — kertoi rahvas. Kolmekertainen nytkäys molemmilla köysillä yht'aikaa!
— Vetäkää ylös — käskee kylän vanhin ja kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi sitä lausuessaan.
Miehet molemmissa rivissä polkevat jalkansa vahvasti maahan, suonet paisuvat säärillä, käsivarsilla ja otsalla; taaksepäin kallistuneena rupeevat voimakkaat kädet työhön ja raskaan taakan ylösvetäminen alkaa — kamala, edesvastauksen alainen työ — yksi viivytys, ja kaikki on hukassa.
— Hitaasti! — kertoo kylänvanhin — katsokaa toisianne!