— Mutta millä lailla sait sen toimeen?
— He laskivat minut nuoralla alas ja siellä minä hänet löysin kallion ja yhden puun väliltä. Jos tuota puuta ei olisi ollut, niin hän olisi pudonnut Acheen, eikä kukaan ihminen enään olisi saanut häntä elävänä sieltä.
— Mutta lapsi, onhan tuo suuri työ! — sanoi vanha herra innoissaan.
— No niin — sanoi Wappu tyynesti, mutta katkerasti. — Koska olin syöksyttänyt hänet sinne, sain tietysti tuoda hänet sieltä myöskin.
— Sinä olet oikeassa, se on ainoastaan kohtuullista — sanoi pappi, joka tuskin sai liikutuksensa salatuksi. — Mutta se on kuitenkin hyvityksen työ, joka poistaa osan rangaistuksesta kurjalta sielultasi.
— Se ei merkitse mitään! — sanoi Wappu pudistaen päätänsä. Jos hän kuolee, niin minä olen hänet tappanut.
— Se on totta, mutta sinä olet antanut elämän elämästä — sinä olet pannut oman henkesi alttiiksi pelastaaksesi hänen — sinä olet, voimiesi mukaan, parantanut mitä rikkonut olet — lopun meidän täytyy jättää Jumalan käteen!
Syvä huokaus tunkeusi Wapun rinnasta, hän ei tuntenut sitä lohdutusta, jonka papin sanat sisälsivät. — Lopun meidän täytyy jättää Jumalan käteen! — kertoi hän raskaalla sydämellä.
Hengellinen katseli häntä mielihyvällä. Jumala ei voinut hyljätä tätä sielua, vaikka hänen syntinsä oli suuri. Vanha kuin oli — ei hän ollut nähnyt hänen vertaistansa hyvässä eikä pahassa. Hän katseli sairasta, joka horroksissaan uhkaavaisesti puristi nyrkiksi kättään. Se melkein suututti häntä, että tämä halveksi ihaninta mitä maailma voi miehelle tarjota: semmoista rakkautta, että se kovuudellansa teki kovaksi sydämen, joka oli niin jaloksi luotu ja oli mahdollinen niin suureen alttiiksi antamiseen. — Sinä tuhma talonpoika! — mutisi hän hampaittensa välissä.
Wappu katseli häntä kummastellen, hän ei ollut sitä ymmärtänyt.