Koputettiin ovea ja lääkäri astui sisään.
Wappu vapisi niin, että hänen täytyi pitää sängyn laidasta kiinni. Tämä oli se mies, jonka huulilta hän saisi kuulla tuomionsa. Joukko ihmisiä tunki myös sisään saadaksensa kuulla mitä hän sanoisi, mutta hän näytti heitä lyhyesti pois. — Täällä ei ole paikkaa uteliaille, sairas tarvitsee syvintä rauhaa! — sanoi hän ankarasti ja lukitsi oven. Ylimalkaan hän ei paljoa puhunut. Kun hän otti pois kääreen sairaan päästä mörisi hän vaan hampaissaan: — Tässä on taas rikos kysymyksessä!
Wappu seisoi vieressä kalpeana ja jäykkänä kuin pylväs, pappi tahallansa ei häntä katsellut, hän pelkäsi, että Wappu jollakin lailla antaisi itsensä ilmi. Tutkiminen alkoi, pelkääväinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Wappu seisoi ikkunalla, kasvot pois käännetyt, sill'aikaa kuin lääkäri tutki haavoitettua ruumista. Wappu oli nostanut jotakin lattialta ja piti sitä yhteen painetuissa käsissään, hän painoi huulensa siihen ikäänkuin suutelemaan, se oli pää ristiin-naulitun Vapahtajan kuvasta, jonka oli yöllä rikki paiskannut.
— Anteeksi — anteeksi rukoili hän kalpeana kuolemantuskassa. — Armahda minua — en sitä ansaitse — mutta anna armosi olla rikostani suurempi!
— Ei mikään haava kuolettava, — sanoi lääkäri nyt kuivalla tavallaan — tuolla miehellä mahtaa olla Mammuth'in tapainen luu-rakennus.
Wapun voima oli lopussa, kauan jännitetty jousi katkesi ja nyyhkyttäen syöksi hän polvilleen sängyn viereen, kätkien kasvonsa Joosepin tyynyihin, —- O kiitos Jumalalle! — kiitos Jumalalle!
— Mikä häntä vaivaa — kysyi lääkäri. Kirkkoherra antoi hänelle viittauksen, jonka ymmärsi.
— Rauhoittukaa, emäntä, ja auttakaa minua siteitä tekemään — sanoi hän.
Wappu nousi heti ylös, pyyhki kyyneleet silmistänsä ja rupesi auttamaan. Pappi katseli salaisella ilolla kuinka hän auttoi lääkäriä niin tarkasti ja varovasti kuin laupiuden-sisar. Hän ei vavissut, ei itkenyt enää, se oli rauhallinen toiminta, todellinen rakkauden työ. Sitä tehdessä oli katsantonsa niin kirkastettu, kirkastettu surumielisyydessä, — pappi tunsi hänet tuskin samaksi.
— Siitä tulee vielä — siitä tulee! — sanoi hän onnellisna itselleen, niin kuin puutarhuri, joka näkee kuihtumaisillaan olevan lemmikki-kasvin saavan uusia vesoja. Kun side oli päälle pantu ja lääkäri oli antanut määräyksiänsä meni hän ulos kirkkoherran kanssa ja Wappu jäi yksinään Joosepin luo. Hän istui jakkaralle vuoteen viereen ja nojasi käsivarret polviinsa. Jooseppi hengitti nyt tyynesti ja tasaisesti, hänen kätensä lepäsi peitteellä aivan likellä Wappua, hän olisi voinut sitä suudella liikahtamatta paikaltaan. Vaan hän ei enää saisi koskea Joosepin sormeenkaan. Jos hän olisi maannut siinä kuolleena eli kuolevana, olisi Wappu peitellyt häntä suudelmilla, niinkuin äsken kun luuli hänen kuolleeksi — kuolleena Jooseppi olisi ollut hänen omansa, vaan elävään Jooseppiin hänellä ei ollut mitään oikeutta. Siten oli hän Wapulle kuollut samalla hetkellä kuin lääkäri oli ilmoittanut, että hän tulisi elämään ja hän hautasi Joosepin silloin, kuolon tuska sydämessään, vaikka hän vastaanotti ilmoituksen hänen ylösnousemisestaan kuin vapahtamisen sanoman! Näin istui hän kauan, katsellen Joosepin kauniita kalpeita kasvoja — hän kärsi niin paljon kuin ihmissydän voi kärsiä, mutta kärsivällisyydellä. Hän ei huokaillut, hän ei valittanut, hän ei puristanut nyrkkiin kättänsä niin kuin varhemmin murhe-raivossa — hän oli tällä hetkellä vaikeinta oppinut: hän oli oppinut kärsimään. Mikä oikeus hänellä syyllisellä vielä olisi ollut valittaa — mitä parempaa oli hän ansainnut? Kuinka hän olisi uskaltanut vieläkin pyytää Jooseppia itselleen — hän, joka melkein oli hänen murhaajansa — kuinka hän enää olisi uskaltanut nostaa silmänsä Jooseppiin? Ei, hän ei tahtonut enää valittaa: Hyvä Jumala anna minun kärsiä niin paljon kuin vaadit, — sillä ei mikään rangaistus ole liian suuri minun kaltaiselleni! rukoili hän ja laski nöyrästi kasvonsa käsihin.