Kotka-Wappu: Kertomus Tyrolin vuoristosta

by Wilhelmine von Hillern

— Mutta mitä sinä teet sillä rahan paljoudella? — oli pappi kysynyt, — kenenkä pitää hoitaa ääretöintä omaisuuttasi? Et sinä kuitenkaan saa heittää sitä hukkaan.

— Tavara ja kulta kuin multaa — mitä ne auttavat minua — en ole voinut itselleni ostaa ainoatakaan onnellista hetkeä. — Jonkun ajan kuluttua, kun jaksan jotakin ajatella, tahdon mennä alas Imst'ille ja laillisesti jättää omaisuuteni Joosepille. Itse tahdon vaan pitää sen verran, että voin rakentaa itselleni pienen talon talveksi vuoren turvissa, mutta nyt minä tarvitsen lepoa — en nyt voi pitää huolta mistään. Hoitakaa te omaisuuttani, korkea-arvoisuus, ja katsokaa että palvelusväki tekee tehtävänsä — antakaa köyhille mitä tarvitsevat; tästä päivästä ei saa enää köyhiä löytyä Sonneplatte'lla.

Näin oli hän lyhyesti niinkuin haudan partaalla määrännyt maallisista asioistaan! Nyt hänen vaan oli odottaminen kunnes hetki joutuisi — vapauden hetki.

Oli ikäänkuin Jumala papin kautta olisi hänelle sanonut: — et saa tulla minun luokseni ennenkuin itse tulen sinua noutamaan. Ja nyt hän odotti vaan, että Jumala häntä kutsuisi, mutta kuinka kauan — kuinka kauhean kauan saattoi se viipyä! Hän katseli voimakasta ruumistaan — se ei näyttänyt olevan luotu pian kuolemaan, ja kuitenkin kuolema oli hänen ainoa toivonsa. Hän ymmärsi, ett'ei ollut oikein väkivallalla lopettaa elämää, joka oli katumukselle pyhitetty — mutta — ajatteli hän — auttaa hän kuitenkin saisi hyvää Jumalaa sitä lopettamaan, jos Hän sitä sallisi — ja sen johdosta teki hän kaikkia, joka voisi parhaintakin terveyttä masentaa. Eihän se ollut itsemurhaa, jos hän söi juuri sen verran, ett'ei hän nälkään nääntynyt — kuuluihan paastoominen katumukseen — ja että hän heitti itsensä myrskyn ja sateen alaiseksi kun itse kotkakin pyrki johonkin kallio-rotkoon; — eihän se ollut itsemurhaa, jos hän antoi sateen ja pakkaisen ja kaikenlaisten kärsimysten tehdä loppua terveydestänsä! Eihän se ollut itsemurhaa, jos hän nousi vuorten huipuille, jossa ihmisjalka ei ennen ollut astunut, ainoastaan siitä syystä, että Jumala olisi tilaisuudessa syöstä hänet alas, jos tahtoisi! Ja hurjalla ilolla hän huomasi kuinka hänen kaunis vartalonsa riutui — kuinka voimansa väheni. — Hän vaipui usein alas väsymyksestä kulkiessansa vuorilla ja kun hän huipuille nousi vapisivat polvensa ja hengittäminen kävi raskaaksi. Noin istui hän eräällä Murzoll'in korkeimmilla huipuilla. Hänen ympärillänsä nousivat valkoiset huiput ja jääkalliot toinen toistansa ylemmäksi. Näytti talviselle kalmistolle, jossa lumiset hautapatsaat seisovat riveissä kaikkia seppeleitä ja kukkia vailla. Aivan hänen jalkojensa juurella oli vihriäiseen vivahtava jäämeri jäätyneillä aalloillaan, jotka näyttivät vyörivän alas Joch'in polulle asti. Syvin kalmistorauha vallitsi tässä liikkumattomassa, jäätyneessä maailmassa. Mahtavat vuoriharjanteet uneksivat etäällä helteen luomissa utuhunnuissa. Similaun'ia, tuota ruskeata jättiläistä täällä likellä, hyväili pieni valkoinen pilvi, joka lensi liiteli ystävällisesti vuoren luo, nousi ja laskeusi jälleen, kunnes viimein revittiin rikki hirmuisen kallion terävissä syrjissä. Wappu makasi nojaten kyynäs-päälleen, ja ajattelematta mitään seurasi hän silmillään pienen pilven liikuntoja. Puolipäivän aurinko paahtoi hänen päällensä, kotka ei istunut kaukana hänestä, nyppi ikävissään höyheniänsä ja pudisti laiskana siipiänsä. Yht'äkkiä se tuli levottomaksi, käänsi kuunnellen päätään, kurkisti ympärilleen ja lensi ylös.

Wappu nousi puoleksi, nähdäksensä mikä lintua peloitti. Siinä liukkaan jäämeren yli tuli inhimillinen olento kävellen suoraan kalliolle päin, missä Wappu istui. — Wappu tunsi tummat silmät, mustan parran — näki ystävällisiä tervehdyksiä ja kuuli hyräilemistä, samoin kuin kerran ennen, vuosia sitten, kun hän Sonneplattelta katsoi alas ja näki hänet vieraan kanssa siellä alla menevän ohitse — silloin, kun hän vielä oli toivova, viatoin lapsi, jota isä ei vielä ollut kironnut eikä hyljännyt, ei ollut mikään murhaaja eikä murha-polttaja. — Niinkuin salaman valaisema seutu äkkiä tulee näkyviin vuorineen, laaksoineen pimeydestä — niin seisoi äkkiä koko hänen elämänsä hänen sielunsa edessä ja hän katseli väristen syvää lankeemustansa.

Kuka oli hän silloin — ja kuka nyt? Mitä se, joka ei silloin hänen luoksensa tullut, nyt etsi tuomitun luona, elävältä kuolleen luona?

Wappu tuijotti alas kauhistuneena: herra Jumala, hän tulee! — huusi hän aivan ääneen ja tarttui tuskissansa kallioon kiini, niinkuin se olisi ollut hänen kivi-isänsä käsi. — Jooseppi, jää sinne, — älä tule ylös. — Jumalan armon kautta, mene takaisin — en voi sua nähdä! — Mutta Jooseppi oli nopeasti hypännyt ylös kalliolle Wapun luo. Wappu kätki kasvonsa kalliota vasten ja poisti häntä käsillään, rukoillen. — Eikö siis missään maailmassa saa olla rauhassa? — huusi hän ja koko ruumiinsa vapisi. — Etkö kuule? Sinun pitää jättää minut, sinulla ei voi olla mitään yhteistä minun kanssani — minä olen kuollut — melkein kuollut! Oi enkö saa rauhassa kuollakaan?

— Wappu Wappu, oletko hullu? — huusi Jooseppi ja repäisi voimakkaalla kädellä hänet kalliosta irti, ikäänkuin Wappu olisi ollut siihen kasvanut sammal. — Katsele minua, Wappu — Jumalan tähden — miksi et tahdo minua nähdä? Olenhan minä Jooseppi, jonka elämän olet pelastanut, — semmoista ei tehdä ihmiselle, jota ei tahdota nähdä!

Hän piti käsivartensa Wapun ympäri, joka oli vaipunut polvilleen eikä päässyt mihinkään; hän oli heikko ja voimaton. Niinkuin uhri-eläin kallisti Wappu päätänsä ja silmänsä olivat sumuiset, ikäänkuin hän olisi saanut viimeisen iskun.

— Jesus, tyttö, minkä näköinen olet — niinkuin olisit kuolemaisillasi! Onko tämä vielä tuo ylpeä ylimystalon-emäntä? — Wappu — Wappu — puhu toki — toinnu! — Tämä on seuraus tästä villielämästä. Täällä ylhäällä voipi kokonaan unohtaa puhua. — Olethan käynyt ihan voimattomaksi, nojau minuun, minä vien sinut alas majaasi. En minäkään vielä ole mikään sankari, mutta on minulla hiukan enemmän voimia kuin sinulla kuitenkin. Tule — täällä ylhäällä ihan pyörryttää ja minulla on hyvin paljon puhumista sinun kanssasi, Wappu — hyvin paljon! — Wappu antoi vastustamatta viedä itsensä alas. Puhumatta johti Jooseppi hänen heikkoja askeleitansa jäämeren yli majalle päin. Mutta siinä juuri oli paimen, ja hän seisahtui sentähden ja antoi tytön vaipua alas vuoriruohikkoon. Wappu istui siinä kädet ristissä, äänetönnä ja hiljaa. Oli kaiketi Jumalan tahto, että hän vielä kestäisi tämän koetuksen, ja hän rukoili vaan voimaa.