— Kernaasti minun puolestani — sanoi vaimo, — minä tulen tänne häntä hoitamaan, jos tahdotte, vaan talooni en ota häntä, sen vaan sanon teille!
— Ei ole tarpeellista — kyllä me häntä pidämme itsekin! — vastasi Leander suuttuneena, ja kun Wappu taas sopersi jotakin itseksensä, kallistui hän hellästi alas: — Mitä tahdot, mitä toivot?
Vanhemmat sisarukset katselivat toisiansa.
— Kuuleppas sinä, — sanoi Nikodemus, — minä sanon sinulle jotakin. Nyt sinä teet niin hyvin ja olet pistämättä nenääsi tähän huoneesen siksi kuin tiedetään kuka tämä ihminen on. — Tuohon on salvomies tehnyt aukon, mene sinä ulos sen kautta, äläkä enää tule sisään, jos et tahdo että minun pitää ajaa tyttö tiehensä, kipeä kun on! Ymmärrätkös?
— No kyllä kai saa katsella tyttöä? — mutisi Leander. — En totta tosiaan ymmärrä mitä hirvittävää se on sinun mielestäsi.
— Laita itses pois täältä; minä en ai'o kärsiä sitä niin kauan kun olen herra talossani ja sinun holhojasi. — Sen sanottuansa sysäsi hän veljensä ovesta ulos ja jäi sisaren kanssa yksinään sairaan luo.
Wappu ei selvinnyt, hän makasi kuumeen horroksissa. Kurkku oli paisunut, jäsenet kankeat ja kipeät. Sisarukset huomasivat pian että vieras oli pahasti vilustunut ja uupunut ja hoitivat sitä niin hyvin kuin voivat. Täll'aikaa Leander toimettomana ja levottomana kuljeskeli talossa. Niin pian kun joku tuli sairashuoneesta oli hän aina vastassa ja kysyi kuinka oli sairaan laita. Hän oli julmistunut myöskin siitä ett'ei saanut hoitaa tyttöä. Kun lumipyry illalla lakkasi, otti hän pyssynsä ja meni ulos.
Vaan oltuansa hetken aikaa ulkona tuli hän sisään jälleen ja kutsui
Nikodemus'en ulos sairashuoneesta.
— Tuolla ulkona katolla istuu kotka, oiva kotka ja katselee ihmiseen niin tyynesti ja tuttavasti kuin jos olisi kotona täällä! — lausui hän innoissansa.
— Ah — sanoi Nikodemus, — sepä olisi kummallista!