Mutta Jooseppi otti sulan hatustaan:
— Tarkoitukses voi olla hyvä, mutta tätä en kanna — minä en ole tottunut jakamaan saalistani tyttöjen kanssa.
— Ota sitten koko kotka, vaan anna sen elää! sanoi Wappu tuskissansa.
Jooseppi katseli häntä kummastellen.
— Mitä sinä ajattelet! Enhän tahdo ryöstää sinulta eläintä, johon sydämesi on niin kiintynyt. Ehkä minun joskus onnistuu vangita karhun-pentua, ja sen tuon sinulle, jotta seura tulisi täydellisemmäksi! Vaan sitä ennen me emme tapaa toisiamme, sillä voisi tapahtua että minä ampuisin tuon linnun, jos se joutuisi minun tielleni — on siis parasta välttää tätä tienoota! Jumalan rauhaan ja kiitoksia kohteliaisuudestasi!
Näillä sanoilla astui hän ylpeästi ja tyynesti ulos tuvasta.
Asra kumartui ja otti maasta poisheitetyn sulan.
— Lahjoita se minulle — pyysi hän — minä panen sen rukouskirjaani, ja niin usein kuin sitä näen, tahdon rukoilla: "Isä meidän" sinun puolestasi!
— Kernaasti minun puolestani! — vastasi Wappu kolkosti, hän oli tuskin kuullut mitä Asra puhui. Hänen rinnassaan tikitti ja kolkutti, hänen korvissaan suhisi, niinkuin myrsky olisi käynyt hänen ympärillänsä. Hän astui ulos tuvasta pois lähtevien jälkeen. Rajuilma oli tauonnut, mustat pilvihunnut riippuivat repaleina vuorien piikistä alas, ja etäisyys pilkoitti hämärästi sumun läpi. Etenevän ukkosen tohina kuului vielä ja purot syöksivät pauhaten alas syvyyksiin; muuten oli kaikki hiljaista ja äänetöintä, ja valkoinen ruumiin-vaate lumesta ja rakeista oli peittänyt vuoren.
Wappu seisoi liikkumatonna, kädet rintaa vasten painettuina.