— Eihän hän voinut käsittää kuinka köyhäksi on käynyt ennenkuin sydän noin lintuun kiintyy! — sanoi hän itsekseen. Sitten laskeutui hän polvilleen ja irroitti puoleksi paleltunutta kotkaa, joka horjuen kiipesi ylös hänen käsivarrelleen ja niin viisaasti katsoi hänen silmiinsä kuin se olisi tahtonut anteeksi pyytää. — Niin katsele vaan minua, nyyhkytti Wappu — oi Hansel, Hansel — mitä olet minulle tehnyt!
Wappu istui majansa kynnykselle, laski Hanselin maahan ja itki oikein sydämen pohjasta, kunnes väsyi kuulemasta omaa itkuansa. Hän katsoi ylös; hänen takanansa nousi pystysuora lumiseinä, tuolla alhaalla edessänsä oli kuolema vuoriloukoissa kylmän vuoteensa valmistanut, harmaassa etäisyydessä riippuivat pitkät repaleet sadepilvistä taivaasta maahan asti, ja Wappu tunsi taas yht'äkkiä täydellisesti ja katkerasti kuin ensimäisenä olopäivänänsä täällä, että hän oli — ja jäi yksinänsä erämaahan!
IX.
Ylimystalon emäntä.
Taas oli kulunut vuosi, raskas vuosi Wapulle, sillä kun tuo hiljainen kesä erämaassa oli ohitse ja Stromminger tuotti karjan takaisin, astui Wappu vuoren toiselle puolelle Schnalferthal'iin, jossa oli tykkänään tuntematoin, ja etsi siellä palvelusta. Rosen'iin hän ei tahtonut mennä, sillä täytyihän hänen vastustaa veljesten kosimista. Vaan täällä oli hänen yhtä vaikea saada paikkaa kotkan kanssa, kuin Oetz-laaksossakin oli ollut, ja viimein hän heitti kaikki palkan-vaatimukset, jotta vaan saisi Hanselinkin vastaanotetuksi. Tietysti hänen kohtalonsa, tämän "hulluuden", tähden — joksi sitä sanottiin — tuli hyvin kurjaksi. Naiset nauroivat ja halveksivat häntä ja sill'aikaa sai hän kaikin voimin vastustaa miesten raakaa hävyttömyyttä, jotka täällä kuten muuallakin rakastuivat kauniisen tyttöön. Tätä kaikkea hän kärsi äänettömyydellä, sillä hän oli liian ylpeä valittaaksensa takan painoa, jonka vapaaehtoisesti oli ottanut kantaaksensa.
Vaan täll'aikaa tuli hän luonteeltaan yhä kovemmaksi, juuri semmoiseksi, joksi tuo hyvä kirkkoherra oli häntä varoittanut tulemasta. Kaikki murhatut nuoruuden ilot kulkivat aaveina hänen edessänsä ja vaativat kostoa. Elämän lyhyenä kevät-aikana on kolme kadotettua vuotta paljon. Valittivathan muut nuoret tytöt yhtäkin tanssia, joka oli mennyt heiltä hukkaan! Wappu ei surrut kaikkia niitä tuhansia ja tuhansia riemuja, jotka olivat hänen ikänsä mukaiset ja joita hän oli kadottanut, hän suri kadotettua rakkauttansa ja hänen mielensä, jota ei mikään onnen säde kohdannut, kävi katkeraksi ja kovaksi kuin varjossa kypsynyt hedelmä.
Kevään tullessa meni hän taas ylös vuorille. Kevät oli kylmä ja kesä myrskyinen, satoi vettä, lunta ja rakeita ehtimiseen, jotta Wapun vaatteet vuorokausien kuluessa usein olivat kuivamatta, ja hän sai elää viikkokausia keskellä pilviä ja pimeyttä samanlaisessa mullistuksessa kuin ensimäisenä luomisen päivänä, jolloin ei päiviä ottanut koittaakseen.
Tämä mullistus kuvautui Wapun sydämessä — harmaata harmaassa. Maailma oli hänestä synkkä, kolkko uni, kylmä kuin sumut hänen ympärillänsä — eikä näkynyt se Jumala, joka olisi lausunut: "Olkoon päivä!"
Vaan eräänä päivänä, pitkien viikkojen päästä lausui Hän kuitenkin tämän mahtavan luomis-sanan, ja ensimäinen auringonsäde tunki pilvien läpi, ja vähitellen ilmestyi tästä mullistuksesta ihana järjestetty maailma vuorineen laaksoineen, peltoineen, järvineen ja metsineen. Kaikki tämä ilmauntui niin äkkiä Wapulle, jotta hänkin virkistyi uuteen elämään, kuin kerran ihmissuvun isä, ja iloitsi tästä maailmasta, jonka Jumala oli niin ihanaksi luonut, ett'ei Hän tahtonut yksistään siitä iloita, vaan loi muita olentoja, jotka myöskin saivat siitä iloita.
Eikö todellakaan löytyisi mitään onnea tässä ihanassa maailmassa? Ja miksi oli Jumala pannut tämän Eva paran tänne erämaahan, jossa se, jota varten hän oli luotu, ei voinut häntä löytää?