— Odota vaan, Asra — minä lähetän Joosepin hänen kimppuunsa, kylläpä hän tuota opettaa! — lohdutti Asraa "Lampaan" emäntä kotimatkalla. Mutta Asra pudisti päätänsä ja arveli ett'ei Jooseppi voinut asiaa parantaa, hän muka oli häväisty ja jäi siksi.
— Niin miksi sinä puutuit ollenkaan tuohon pahaan Stromminger'in
Wappuun, jokainen, ken suinkin voi, astuu pois hänen tieltänsä — torui
"Lampaan" emäntä hyväntahtoisesti.
Tällä aikaa istui Wappu ikkunan sisäpuolella ja näki kuinka Lammas-ravintolan väki meni Asran kanssa pois. Hänen sydämensä tykytti niin että hopeakorut hänen rinnassansa hiljaa helisivät.
Wappua kehoitettiin syömään ett'ei ryynisoppa jähtyisi: vaan hänestä soppa oli huono ja lampaanliha sitkeää kuin nahka, hän heitti yhden gulden'in pöydälle, eikä tahtonut siitä mitään takaisin ja astua suhisi hämmästyneitten talonpoikien ohitse ulos ovesta.
Niinkuin viisi vuotta takaperin ripille pääsemisen jälkeen, repäisi Wappu, tultuaan huoneesensa, kauniit vaatteet päältänsä ja lukitsi ne kirstuun. Hopeakoristukset polki hän murskaksi. Mitä nuo kalleudet olivat häntä auttaneet? Sitä, jota oli tahtonut mielyttää, ei hän ollut mielyttänyt! Hän heittäysi sitten vuoteelleen ja soimasi niinkuin silloinkin kaikkia pyhiä. Tuskassa sydämensä kirveli. Nyt loi hän silmänsä pyhään Walburgaan ja ajatteli että tämä tuska kentiesi tuli Jumalan veitsestä, joka veisteli kovaa ainetta, tehdäksensä siitä pyhimyksen, josta kirkkoherra oli puhunut. Vaan miksi hänestä juuri pitäisi pyhimys tulla? Hän olisi ennemmin tahtonut tulla onnelliseksi vaimoksi! Ja se olisi ollut niin helppoa, eikä hyvän Jumalan ensinkään olisi tarvinnut veistää häntä — vaimoksi hän kyllä olisi kelvannut semmoisena kuin olikin!
Hän nurisi ja väänteli itseään tuon veitsen leikkauksista.
X.
Viimeinkin.
Tästä päivästä oli vaikea tulla toimeen Wapun kanssa. Yöt kuljeskeli hän ympäri ulkona, päivällä taas hänen äkkinäisyytensä oli rajaton, hän työskenteli lakkaamatta aamusta iltaan ja vaati että kaikki muutkin tekisivät samoin, eivätkä siihen kaikki pystyneet. Gellner-Bincenz sai nyt välistä tulla häntä tervehtimään, hän aina tiesi mitä likiseuduilla tapahtui — ja Wappu oli yht'äkkiä tullut hyvin uuteliaaksi. Niin pian kuin Bincenz tämän huomasi, otti hän varsinaiseksi toimeksensa aina hankkia Wapulle uutisia. Niin Wappu vähitellen tottui taas näkemään häntä joka päivä. Ja Bincenz huomasi pian että Wappu halukkaammin kuuli uutisia Sölden'istä ja Zwiefelstein'istä kuin muualta, ja viekas kun oli arvasi hän pian mikä syynä siihen. Hän toi kaikenlaisia uutisia Joosepin ja Asran kanssakäymisestä, joka saattoi Wappua sisälliseen raivoon. Mutta Bincenz ei ollut mitään huomaavinansa ja oli viisas kyllä olla puhumatta rakkaudestansa — jotta Wappu tuli siitä asiasta levolliseksi. Vaan Jooseppi oli Bincenz'in mustasukkaisuuden esineenä. Tämä Hagenbach oli hänen elämänsä kirous. Ei ollut mitään kunniaa, jot'ei hän edeltäpäin ollut anastanut, ei mitään urhotyötä, jota hän ei olisi ehtinyt toimittaa ennen Bincenz'ia, ei mitään kilpailua ampumisessa tai keilien heittämisessä, jossa hän ei olisi voittanut — ja nyt ryösti hän päälliseksi häneltä Wapun sydämen, joka ehkä olisi viimein taipunut hänen alituiseen kosimiseensa, jos ei Jooseppia olisi ollut! Miksi Herra Jumala toisia niin rikastuttaa ja jättää toiset niin köyhiksi? nurrisi Bincenz ja riutui sisällisesti samoin kuin Wappukin. Jos molemmat olisivat yhdistäneet huolensa ja tuskansa, niin sillä olisi voitu Oetz-laakson hävittää.
Eräänä iltana, heinänteon aikana, oli Wappu auttamassa suurten vaunujen täyttämisessä. Kuorma oli valmis ja nyt oli vaan laskettava sen päälle tuo suuri poikkipuu, mutta heiniä oli niin korkealle, ett'eivät rengit saaneet sitä sinne. Kun se oli puoleksi nostettu, antoivat sen pudota jälleen ja nauroivat ja tekivät kuria, silloin Wapun kärsivällisyys loppui. — Pois te kelvottomat! — käski hän, nousi vaunuille ja sysäsi rengit toisen sinne, toisen tänne. Sitten kiinnitti hän nuoran ja nosti puun ylös, tarttui siihen molemmilla Ympyriäisillä käsivarsillaan ja asetti sen paikoilleen.