Kuka olisi tuntenut tuota synkkää, kovaa Kotka-Wappua tässä onnen kirkastamassa neidossa, joka kulki ympäri kuin näkymättömäin siipien kannattamana. Tämän ainoan auringonsäteen tämä kukkanen vaan oli tarvinnut tointuaksensa rakeista ja pakkasesta. Tässä poljetussa sydämessä asui ääretöin voima — voima rakastaa ja vihata, iloita ja vastustaa. Kaikki hänen ympärillänsä hengittivät vapaammin, oli niinkuin lumous olisi ollut poistettu, kuin synkkyyden henki olisi Wapusta luopunut, sillä se oli painanut kaikkia kuin ukkosen pilvi.
— Missä on niin onnellinen ihminen kuin minä, kaikkein täytyy iloita! — sanoi hän, ja kaikki tiesivät että Wappu oli noin muuttunut sentähden, että Jooseppi oli kutsunut häntä tanssiin — joka oli sama kuin kosiminen. Miksi hän kieltäisi sitä, jota kumminkin tiedettäisiin muutamain päiväin kuluttua! Miksi hän kieltäisi rakastavansa Jooseppia sydämellisesti, ansaitsihan hän sitä ylitse kaikkien, ja Jooseppi myös rakasti Wappua, muuten hän ei olisi tullut häntä pyytämään tanssiin. Wappu oli onnellinen kun sai näyttää millä mielellä oli. Kun kohtasi lapsen, otti hän sen käsivarrelleen ja kertoi, että Karhu-Jooseppi Pietarin-Paavalin päivänä tulisi tänne, hän, joka oli voittanut suuren karhun ja pelastanut "Lampaan" isännän pienen Liisan pahan sonnin vallasta; silloin heidän oikein piti avata silmänsä ja katsoa kuinka kaunis, kuinka suuri hän oli — semmoista ihmistä he eivät koskaan ennen olleet nähneet eikä semmoista maailmassa toista ollutkaan kuin Jooseppi!
Ja lapset kuuntelivat ällistyneinä ja leikkivät sitten päiväkausia karhua ja Karhu-Jooseppia. Wappu uhkasi leikillisesti Hanselia ja sanoi: — Muista että menettelet siivosti kun Jooseppi tulee, muuten paha perii! — Ja Klettermaier, ja etevämmät palvelijat saivat uusia juhlavaatteita, he tiesivät kyllä miksi, ja Wappu salli heidän antaa tietonsa ilmi eikä suuttunut siitä.
Sitten istui hän taas hiljaa huoneessansa ja ajatteli tuntikausia kuinka se oli tapahtunut, että Jooseppi näin äkkiä oli mieltänsä muuttanut; mutta kuinka hyvänsä hän aatteli, ei hän voinut käsittää tätä suurta, sanomatointa onnea, joka niin täydellisenä, rikastuttavana oli tullut hänen osaksensa, eikä hän enää katsellut vihalla, vaan kiitollisuudella pyhiänsä; hän kiitti heitä onnestansa. Kun hän katseli korttia, joita oli naulannut vuoteensa yli, nauroi hän ja sanoi: — No mitä nyt tiedätte? Eikö totta, ette mitään tietäneet!
Ja kuin sidotut henget, joita ei mikään lumoussana vapahda, katsoivat tulevaisuuden salaisuudet häneen noista mykistä merkistä. Jos Luckard olisi elänyt, hän kyllä olisi nähnyt mitä kortit vastasivat Wapulle — vaan nyt ne olivat mykät kuin merkki-kirjoitus, jonka selitys on hukkunut. Kuinka Luckard olisi iloinnut jos nyt olisi elänyt! Wappu olisi tahtonut nukkua Pietarin-Paavalin päivään saakka, ett'ei aika olisi niin pitkä. Vaan sitä ei ollut toivomistakaan, hän ei voinut päivällä eikä yöllä ummistaa silmiänsä levottomuudesta, hänen täytyi aina laskea: — Vielä niin ja niin monta tuntia — vielä niin ja niin monta!
Vihdoin oli päivä tullut. Syötyänsä meni Wappu ylös huoneesensa pukeumaan, pesi ja kampasi itseänsä loppumatta. Hän oli taas nainen — tyttö! Taas seisoi hän peilin edessä ja katsoi oliko hän kaunis, mielyttäisikö Jooseppia. Ja taas oli hän tuottanut itselleen entistä komeammat hopeakoristukset sekä hius-neuloja filigrammi-työtä [hienoa hopea-työtä]; rasiat seisoivat pöydällä ja niistä otti hän vyön, joka oli riippuvilla koristuksilla varustettu, ja tuo hieno hopea oli yhtä valkoinen, kuin hänen hohtavan valkoiset liinaiset paitahihansa, ja vyö helisi kuin hopeiset hää-kellot. Ruusunpunaisista ikkuna-kartineista oli valaistus huoneessa punertava, jotta tuon komean naisen kasvot ujosti, suloisesti rusoittuivat. Kun oli puettu, otti hän kirstusta raskaan hopeoitun merivaahto-piipun, jonka kaltaista ei mikään talonpoika täällä omistanut. Se oli oikein komea piippu, vaan hän punnitsi ja koetti sitä kauvan kädessään, olisiko tarpeeksi hyvä Joosepille. Ja vielä otti hän jotakin kirstusta, hitaasti, ujosti, ja katseli oveen päin oliko oikein lukittu: se oli pieni ympyriäinen rasia, jonka sisällä oli — sormus! Hän vavahti sitä ulosottaessaan, ja kyyneleitä kimalsi hänen silmissänsä äärettömästä ilosta ja kiitollisuudesta. Hän pani kädet ristiin ja kätki sormuksen niihin ja notkisti polvensa, pitkän ajan kuluttua rukoillen tämän sormuksen eteen, joka ijäksi häneen sitoisi rakastetun miehen. Eikä hän enää kuullut silkkihameen ylpeää kohisemista eikä hopeakorujen helisemistä; hän rukoili hartaasti, innollisesti — hän lähestyi Jumalan sydäntä kiitollisen lapsen hellyydellä, jonka hartahin toivo on täytetty.
— Emäntä ei tänä päivänä tulekaan puetuksi, sanoivat palvelijat siellä ulkona, kun ei Wappu koskaan tullut.
Talonpojat menivät jo "Hirvelle". Jokainen, jolla oli jalat ja sunnuntainuttu, lähti liikkeelle, sillä koko kylä odotti uuteliaisuudella tuota suurta tapausta, jolloin ylimystalon emäntä menisi tanssiin Hagenbacher'in kanssa. Tiellä vilisi ihmisiä, ja "Hirven" isäntä ei ollut säästänyt vaivaa eikä rahoja ja oli tuottanut Imst'istä soittajiakin.
Talouden-hoitaja seisoi ylisten ikkunassa, katsellen sitä tietä, jota myöten Jooseppi tulisi.
Wappu seisoi valmiiksi puettuna kamarissaan, hänen sydämensä tykytti kuin vasaralla olisi kolkuttanut, poskensa hohtivat ja kätensä olivat jääkylmät; hän painoi valkoista nenäliinaa, jonka kädessään piti, sydäntä vasten: se oli äitinsä morsiusliina.