Maisteri Tiira oli näinä aikoina käynyt hyvin hajamieliseksi. Hän ajatteli usein vieraan herran puhetta kestikievarissa. Erittäinkin kaikui hänen korvissansa lause: "eikä tämänkään lehden toimittajalla ole sitä rohkeutta".
— Entäs jos näyttäisin että minulla on rohkeutta, ajatteli maisteri joskus; mutta ei, se sotisi omaa vakuutustani vastaan. Tuo outo puhui ikäänkuin kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin hän, tekisivät omaa vakuutustaan vastaan. Voihan olla vakuutettu olevaistenkin olojen oikeudesta, tarvitsematta siltä olla edistyksen vastustaja, ja sen vakuutuksen puolustaminen vaatii yhtä suurta, jollei suurempaa rohkeutta kuin kaikkien mullistus-aatteiden kannattaminen. Hajoittamiseen kyllä jokainen kykenee, mutta minä tahdon rakentaa. Ei, ei, sanoi joku ääni hänessä, sinä koetat rikkinäistä rikkinäisellä paikata etkä näe että paikka repee paikan vierestä ja vihdoin et voi repaleita enään yhdistää.
Maisteri koetti turhaan karkoittaa mielestänsä näitä asioita.
Tanssiais-iltana nämät ajatukset häntä taas vaivasivat ja hän aikoi jäädä pois koko ilosta; mutta sitten arveli hän että sanomalehden toimittajan velvollisuus on olla kaikessa mukana ja vastahakoisesti sitoi hän valkoisen liinan kaulaansa, otti hännystakin päällensä ja koetteli valkoisia hansikkaitaan.
Melkein koko yleisö oli jo kokoontunut ja tanssi alkanut kun maisteri Tiira tuli saliin. Naisia istui siellä ympäri seiniä, herrat pysyttelivät totisina ovien pielissä. Joku rohkeampi kavaljeeri uskalsi väli-aikoina mennä puhuttelemaan naisia, joiden joukossa oli paljon vanhojakin. Kauniita kasvoja näki varsin harvassa. Aina kun tanssi alkoi vetäytyivät nuoret tytöt enemmän eturintamaan ja herrojenkin puolella syntyi suurempaa vilkkautta. Useita astui ulos tupakkahuoneesta puhaltaen tullessaan viimeistä savua rinnastaan, mutta tanssiessakin tuntui vielä tupakan haju selvästi, vaikka hännystakin rintapielestä lähtevä patshulin lemu koettikin sitä voittaa.
Maisteri Tiiralla ei ollut vielä naisten joukossa monta tuttavaa, jonka vuoksi hän aluksi pysähtyi katselemaan valssia, jota par'aikaa tanssittiin. Sitte huomasi hän salin toisessa päässä rouva Pihlénin, joka istui siellä kukoistavana ja onnellisena, silmissä jonkinlainen kostea, syvä hohde, joka kaunisti häntä erinomaisesti.
Maisteri meni hänen luoksensa ja pyysi tanssimaan, mutta rouva kieltäytyi.
— Ettekö sitte ollenkaan tanssia rakasta? kysyi maisteri.
— Kyllä, vastasi rouva ja tuli hämilleen, mutta nyt en tahdo tanssia.
Onneksi loppui samassa musiikki ja maisteri, joka muutoin kenties olisi rouvaa kauankin vaivannut, meni sivuhuoneesen, johon tulvaili tanssista päässeitä pareja kermajäätä ja limonaadia nauttimaan. Tyttöjä seisoi ryhmittäin löyhyttelemässä toisillensa viileyttä. Siellä maisteri tapasi Pihlénin, jonka hihaan hän tarttui ja kysyi: