Maisteri naurahti kuivasti ja kauppaneuvos kiiruhti selittämään, että hänen rouvansa tarkoittaa noin ulkonaista arvoa; ihmisen sisällinen arvo luonnollisesti ei riipu yksinään opista, sillä onhan sitä nähty että korkeasti oppinutkin henkilö voi ihmisenä olla suuri roisto.
Maisteri sanoi sen hyvin ymmärtävänsä.
Kahvin juotua puhuttiin vielä yhtä ja toista päivän tapauksista ja maisteri olisi viipynyt pehmeällä sohvalla ja kauniin Julian vastapäätä vaikka kuinka kauan, mutta ensin katosi rouva ja sitten alkoi kauppaneuvos haukoitella yhä pitempään ja kysyi vihdoin vieraaltaan, eikö hänellä ole tapana hiukan nukahtaa päivällisen päälle.
Maisteri ymmärsi yskän ja heitti hyvästi. Julia saattoi häntä eteiseen saakka ja sulkeissansa ovea kuiskasi vielä ra'osta:
— Lukekaa itsenne tohtoriksi, herra maisteri! Maisteri heitti sormisuukkosen, mutta onneksi Julia ei sitä enään nähnyt.
Maisteri oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella, niinkuin oivallisen aterian syönyt ihminen ainakin. Sitä paitsi hän oli selvinnyt tuosta onnettomasta kirjoituksesta paljon helpommin kuin oli odottanutkaan ja sen lisäksi oli hän iloinen niinkuin mies, joka luulee kauniin tytön rakkauden voittaneensa.
Hän astuikin nyt, pää pystyssä ja hattu hiukan toisella korvalla, pitkin katua vihellellen hiljaa itseksensä kun vastaan tuli hänen virkatoverinsa, reaalikoulun opettaja Grönqvist, laiha, säämiskän-karvainen mies, joka jo parikymmentä vuotta oli ollut koulun palveluksessa ja jolla nyt oli vaimo ja seitsemän lasta elätettävänä. Kun Grönqvist sai tietää mistä maisteri tuli, puisti hän tämän kättä ja sanoi:
— Niin, niin, veliseni, pidä sinä vaan kiinni siitä talosta, siellä se asuu kultalintu!
Sitte kuiskasi hän maisterin korvaan ikäänkuin suurena salaisuutena:
— Kyllä sieltä ainakin pari sataa tuhatta lohkee! Ja sitte taas kovemmalla äänellä: