ROUVA. Asia on, näettehän, se, että molemmat ovat kasvaneet samoilla tienoilla, tuntevat toisensa lapsuudesta saakka ja ovat aina yhdessä haaveilleet kansan sivistyksestä.
ASSESSORI. Ahaa! minä ymmärrän.
HANNA. Mutta syyt, syyt — ne minä tahtoisin tietää.
ASSESSORI. Niitäkin ehkä tietäisin joitakuita, mutta pelkään että neiti
Sommar taas kiivastuu lapsuuden toverinsa puolesta.
HANNA. Kertokaa, herra assessori; minä olisin teille kiitollinen, jos päästätte minut kaikenlaisista epäluuloista.
ASSESSORI. Sitä en takaa että kaikenlaisista epäluuloista pääsette; mutta voinhan yksinkertaisesti selittää mitä tiedän. Eräs syy, jonka vuoksi kanttori polttimoa puollusti, oli —
(Tekee sormillaan ikäänkuin lukisi seteleitä.)
HANNA. Kuinka? Minä en ymmärrä —
ASSESSORI. Noh, yksinkertainen talonpoika sanoisi sitä lahjomiseksi; sanokaamme me esimerkiksi "gratifikationiksi".
HANNA. Kuuletko täti? Rahan edestä!