KANTTORI. Se ei haittaa; mutta olet tullut myös paljon totisemman ja vakaamman näköiseksi.
HANNA. Niin, näetkös, olenhan nyt neljä vuotta vanhempi kuin lähteissäni.
KANTTORI. Muistan vielä varsin hyvin lähtösi ajan. Molemmat olimme innostuneet kansamme kohoittamisen ja sivistämisen aatteesta ja kiihtyneet vastuksista, jotka sitä estivät; päätimme kumpikin uhrata voimamme tuon aatteen palveluksessa, tehdä kansallemme jotakin hyvää, vaikka kuinka vähäistä — ja sinä läksit seminaariin.
HANNA. Niin, ja sinä lupasit sillä ajalla toimittaa tänne kansakoulun.
KANTTORI. Niin lupasin, vaikk'en ole voinut lupaustani kokonaan täyttää. Mutta kun sinä olit lähtenyt, et usko minkälainen tunne minut valtasi: melkein kaduin että olin sinua kehoittanut menemään ja että olin houkutellut rouva Turholmia siihen suostumaan. Tuntui aivan kuin olisin sinut ijäksi kadottanut. Eikä se kummaa ollutkaan, sillä olimmehan melkein kuin puolittain kihloissa.
HANNA, nousten äkkiä kävelylle. Meidänhän piti puhua koulunkäynnistäni.
KANTTORI. Suo anteeksi että lausuin mitä koko maailma siihen aikaan puhui. Mutta nyt kun taas neljän vuoden päästä näen sinut entistä kauniimpana ja suloisempana, en tiedä kuinka salaisin iloani ja tunteitani, jotka sinun palauksesi on virittänyt uuteen tuleen.
HANNA. Oi Niilo, älkäämme puhuko niistä asioista! Etkö ole koskaan huomannut, että kun rakkaudesta ruvetaan puhumaan, katoo avosydäminen ilo ja vaatimaton hilpeys nuorten väliltä ja sijaan tulee jonkinlainen pakollinen kainostelu ja turha ahdistus. Kun takkavalkeaan heittää uusia puita, se ikäänkuin sammuu ja pimenee eikä levitä lämmintä, ei valoa.
KANTTORI, vilkkaasti. Niin, hetkeksi vaan; mutta sitten leimahtaa se korkeaan liekkiin, joka roihuten nousee ylös, paukkaa ja räiskää, ikäänkuin tahtoisi puunkin sydän riemusta haljeta!
HANNA. Aivan oikein, mutta me antakaamme ystävyyden tulen palaa ilman lisäystä niin kauan kuin siinä itsessään on kylliksi kuluttamista. — Sanopas mitä olette täällä oikeastaan toimineet sillä ajalla?