ROUVA. Että toimitin sinut kihloihin assessorin kansaa?
HANNA. Niin.
ROUVA. Mitä kummia ajattelet? Jatkahan kirjeen lukemista.
HANNA, katsoo terävästi rouva Turholmiin ja jatkaa sitten lukemista. "En toki voi jättää sinua selittämättä asioita, en siinä toivossa että voisin sinun ankaruutesi edessä itseäni puhdistaa, vaan odottaen että sinä, kun tiedät asian oikean laidan, et minua halveksi yhtä syvästi kuin nyt, kuultuasi kaikki yksin vihamiehiltäni, en tiedä keltä. Näin on asian oikea laita: sillä miehellä, jota vast'ikään sulhaiseksesi sanoit, assessori Grasmanilla, on kolmas-osa viinapolttimosta ja sen läheisyydessä talo, jonka vaurastuminen ilman viinapolttimoa ei hänen mielestään ole mahdollinen. Sen vuoksi hän lupasi lahjoittaa meille kansakoulun ja antaa minulle suomalaisia oppilaitoksia varten viisisataa markkaa, jos minä puhuttelen pitäjäläisiä ja saan heidät taivutetuiksi polttimoa vastaanottamaan. Minä ajattelin sinua, Hanna, minä ajattelin kuntamme lapsia, ajattelin maatamme ja kansaamme, ja minussa nousi äkkiä se kunnian-himo, että voisin niiden hyväksi jotakin suurta tehdä. Niin suostuin ehdoitukseen. Se oli rikokseni, Hanna, mutta älä tuomitse minua liian ankarasti. Jää hyvästi! Jumala olkoon minulle armollinen!
Niilo."
(Hetken vaiettua.) Hän valehtelee, Gabriel ei voi olla sellainen konna! Gabriel olisi paljaasta oman voiton pyynnöstä, viinatehtaan isäntänä hänet tällä koululla ostanut? Nämät seinätkö olisivat viinalla rakennetut? Ei, ei, se ei ole mahdollista! Täti, se ei ole mahdollista!
ROUVA. En ymmärrä kaikkea, mitä hän kirjeessä puhuu; mutta se mitä hän assessorista sanoo on mahdotonta! Sittenhän ei maailmassa rehellistä ihmistä löytäisikään!
HANNA. Mistä saisin varmuutta, mistä neuvoa, sillä nyt on sydämeni kahtia jaettu!
ROUVA. Minä vaadin häneltä itseltänsä selityksiä.
HANNA. Assessoriltako?