HANNA. Minä tiedän hänen kuolemansa oikean syyn.
ASSESSORI, lähestyen. Kuinka sitä voisit tietää, armaani?
HANNA. Pois! Sinä olet hänen murhaajansa!
ASSESSORI. Kuinka? Kumpiko meistä nyt hourailee? Minäkö hänen murhaajansa?
HANNA. Olet ryöstänyt häneltä kaiken kunnian, kaiken rakkauden, kaiken toivon — arvaan ettei elämä hänelle sitten enään maittanut.
ASSESSORI. En sittekään ymmärrä. Milloinka olisin kaikki nuo ryöstöt tehnyt?
HANNA. Ryöstäessäsi häneltä minut.
ASSESSORI. Totta tosiaan tuo on kummallista kuulla oman morsiamen suusta! Mutta usko minua, ei minulla ollut vähintäkään tietoa siitä, että sinä olit kanttorin elämän ehto. Ja jos niin on, niin olethan sinä itse hänen kuolemaansa syypää, sillä enhän sinua toki ole ryöstänyt, vaan sinä itse olet vapaaehtoisesti minulle tullut, — niin ainakin olen tähän saakka luullut.
HANNA, käsiään väännellen. Niin, niin, siinä olet oikeassa, minä myöskin olen syypää! (Purskahtaa itkuun.) Mutta miksi kuvasit häntä minulle kehnoksi raukaksi, viheliäiseksi rahan orjaksi, joka kullan himosta myy pyhimmät tunteensakin?
ASSESSORI. Minä en ole mitään kuvannut. Olen kertonut mitä tiesin, lisäämättä mitään omasta puolestani.