KANTTORI. Sitä en suinkaan epäile.
HANNA. Niilo, minä toivon että sinä kerran tulet tuntemaan mikä voima on naisen periaatteilla: mikä kannatus, jos ne ovat puolellasi, mikä ankara vastus, jos ne ovat tielläsi.
KANTTORI. Sinä innostut, ethän vaan ymmärtänyt sanojani niin, kuin olisin sinusta epäillyt? Sinuun luotan niinkuin jumalan-sanaan.
HANNA. Nyt puhut tyhmästi, hyvä Niilo. (Pieni tyttö tulee sisään kirja kädessä ja seisahtuu ovensuuhun.) Vai niin, läksysi on jo luettu — minä tulen oitis! (Tyttö poistuu.) Niinkuin näet, olen jo näinä parina päivänä ennättänyt hankkia itselleni oppilaitakin. Opettaminen onkin tullut aivan kuin toiseksi luonnokseni; pelkäänpä vaan että se käy ilmi puhuessani sellaistenkin kanssa, jotka eivät ole oppilaitani — mutta sitä en voi auttaa.
KANTTORI. Sitä en suinkaan ole huomannut, Hanna. Kuinka mielelläni olisin oppilaasi, kun vaan saisin aina kuulla puhettasi!
HANNA, varoittaen sormellaan. Joko taas! Mutta nyt jätän sinut hetkeksi yksin, jollet pahastu; sitten jatkamme.
(Aikoo mennä.)
II. Kohtaus.
Entiset. Rouva Turholm ja assessori Grasman tulevat sivuovesta.
ASSESSORI. Peljästyttekö meitä, hyvä neiti?