"Totelkaa häntä, William", sanoi hän ja painoi kädellään rintaansa, kuin olisi siten koettanut hillitä kohoavaa liikutustaan. "Se on hänen viimeinen käskynsä, jonka hän teille antaa, ja jonka minä pyydän teidän täyttämään."
"Uhkailetko sinä minua, senkin hullu…?"
Hän lopetti lauseensa sanalla, jota minä en voi tässä toistaa.
"Minä sanon sinulle", virkkoi emäntäni herra Smithille, "että sinä olet loukannut minua julmasti, anteeksiantamattomasti etkä sinä enää koskaan toiste saa tilaisuutta häväistä minua niinkuin tänä iltana."
Senjälkeen katsoi emäntäni häneen pitkään ja terävästi, kääntyi ja käveli hiljaa toiseen huoneeseen.
Minuuttia sitä ennen oli herra Meeke käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja livahtanut tiehensä. Minä huomasin, miten hän varovaisesti hiipi ovea kohti ja pelokkaana piti viuluaan peitettynä takinliepeensä alla, ikäänkuin olisi pelännyt, että herra James Smith olisi voinut kohdistaa raivonpurkauksensa sitäkin viatonta esinettä kohtaan. Hän ehti ovelle ennenkuin emäntäni, joka seurasi häntä kohta jäljessä. Herra Meeke jatkoi matkaansa ulos, kun taas emäntäni kääntyi rappuja kohti, jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa. Senjälkeen lähdin huoneesta minä, ja herra James Smith jäi yksinään.
Minä ehdin saada herra Meeken kiinni käytävässä ja avasin hänelle eteisen oven.
"Pyydän anteeksi", sanoin minä, "mutta näittekö tullessanne ketään musiikkisalongin oven luona kuuntelemassa?"
"Näin, William", vastasi hän. "Minä luulen, että se oli Josephine, mutta minä olin niin peloissani, etten ole oikein varma asiasta."
Oliko Josephine siis tahallisesti kuunnellut, saadakseen tietoonsa salaisuutemme? Tein sen kysymyksen itselleni mennessäni laittamaan takkavalkeata punaiseen huoneeseen. Muistutellen, milloin rapinan kuulin, tulin minä siihen lopputulokseen, että hän oli kuullut vain riidan lopun. Sanat 'uusi vaimo' oli varmasti lausuttu jo ennenkuin Josephine oli ehtinyt ovelle.