Koko palvelusväki ryntäsi punaiseen huoneeseen, Josephine muiden mukana. Minä, niin sanoakseni, tulin tuntoihini vasta kun huomasin hyvin merkillisen ilmeen hänen kasvoillaan, kun hän katseli paitaa ja punaista huonetta. Kaikki toiset palvelijat olivat aivan säikähdyksissään ja ymmällään, mutta hän yksin säilytti mielenmalttinsa. Hänen kasvoilleen levisi pirullinen tyytyväisyyden ilme, ja hän lähti huoneesta äkkiä, lausumatta kenellekään sanaakaan. Minä huomasin sen, ja se herätti minussa epäluuloja. On tarpeetonta tämän yhteydessä mainita, mitkä ajatukset sillä hetkellä juolahtivat mieleeni, sillä myöhemmin kävi selville, että ne olivat kokonaan väärät.
Saatuani hieman kootuksi ajatuksiani käskin minä kaikkien muiden poistua paitsi kuskin. Hänen kanssaan me sitten tutkimme huoneen.
Punaista huonetta käytettiin yleensä ainoastaan vierashuoneena. Se oli alakerroksessa ja sen ikkunat olivat puutarhaan päin. Ikkunaluukut olivat auki, mutta ikkuna oli alasvedetty. [Englannissa käytetään pystysuoria siirtoikkunoita.] Tuli takassa oli palanut loppuun jo kauan sitten, niin että kamiini oli aivan kylmä. Konjakkipullosta oli juotu puolet sisältöä. Matkalaukku oli poissa. Yhtä vähän vuoteessa kuin muissakaan paikoissa huonetta näkyi mitään väkivallantyön tai kamppailun merkkejä. Me tutkimme tarkkaan joka sopukan, mutta emme voineet tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä.
Palattuani takaisin palvelustovereitteni luo sain kuulla ikäviä uutisia emännästäni. Hän oli kuullut melua alhaalta ja tiedustellut syytä siihen ja hänelle oli kerrottu suoraan, mitä oli tapahtunut, lainkaan valmistamatta häntä vastaanottamaan tuota kamalaa uutista, joka vaikutti hänen heikkoon hermostoonsa niin, että hän sai pyörtymyskohtauksen ja ainoastaan vaivoin saatiin tajuihinsa. Hän oli luonnollisesti niin järkytetty, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia määräyksiä.
Minä odotin keskipäivään saakka, toivoin hänen vahvistuvan niin paljon, että hän saattaisi antaa meille jonkinlaisia ohjeita, miten olisi meneteltävä; mutta mitään ei kuulunut. Viimein päätin minä lähettää häneltä kysymään, mitä meidän mahdollisesti olisi toimittava. Josephine oli sopivin henkilö menemään tälle asialle, mutta kun minä kyselin häntä, ei häntä tavattu mistään. Muuan palvelustyttö, joka turhaan oli häntä etsinyt, toi sen tiedon, etteivät hänen hattunsa ja vaippansa olleet tavallisilla paikoillaan. Muuan toinen palvelustyttö, tuli silloin alas emäntäni luota, kun me kaikki hämmästyneinä kuuntelimme tätä uutista. Hän kertoi, että Josephine oli pyytänyt häntä toimittamaan hänen tehtävänsä, itse kun hän sanoi olevansa pahoinvoipa. Pahoinvoipa! Hänen sairautensa ensi seuraus näytti olleen se, että hän oli lähtenyt talosta! Minä varoitin palvelijoita mainitsemasta tästä asiasta emännälle, sekä menin itse koputtamaan hänen ovelleen. Minä tahdoin kysyä, suostuisiko hän siihen, että minä hänen nimessään kirjoittaisin asianajajalle Lontoossa, sekä menisin ilmoittamaan tapahtumasta rauhantuomarille. Olisinhan voinut lähettää tälle asialle jonkun palvelustytöistä, mutta minä olin nyt alkanut epäillä kaikkia.
Minä toimitin asian itse, puhuen emännälleni oven ulkopuolelta. Hän kiitti heikolla äänellä ja kehoitti minua tekemään niinkuin olin ehdottanut.
Minä kirjoitinkin heti asianajajalle hyvin lyhyesti, ilmottaen ainoastaan, että herra James Smith oli äkkiarvaamatta saapunut Darrockiin, sekä että sen yhteydessä oli sattunut tapahtumia, jotka vaativat hänen hetimiten saapumaan meille. Sitten lähetin kuskin toimittamaan kirjettä perille.
Minä itse lähdin rauhantuomarin luokse. Hän asui noin tunnin matkan päässä Darrockista ja oli hyvä tuttava emäntäni kanssa. Hän oli vanhapoika ja hänellä oli yhteinen talous veljensä kanssa, joka oli leski. Molemmat olivat arvossapidettyjä, ystävällisiä, yksinkertaisia ja avomielisiä miehiä, jotka harjoittivat köyhien keskuudessa paljon hyväntekeväisyyttä. Tuomarin nimi oli Robert Nicholson ja hänen veljensä Philip Nicholson.
Minulla oli jo hattu päässäni ja haeskelin tallirenkiä, aikoen pyytää tämän valjastamaan hevosen, kun avonaiset vaunut ajoivat pihamaalle. Vaunuissa, oli herra Philip Nicholson ja kaksi yksinkertaisesti puettua henkilöä, jotka näyttivät puoleksi herroilta, puoleksi palvelijoilta. Kun minä tervehdin herra Philipiä, katsoi hän minuun vakavasti ja alakuloisena, sekä kysyi emäntääni. Minä vastasin, että hän on sairas ja vuoteenomana. Hän pudisti päätään ja pyysi puhutella minua kahdenkesken. Minä johdin hänet kirjastohuoneeseen. Toinen herra Philipin seuralaisista tuli myöskin sisään ja pysähtyi eteiseen, kun taas toinen jäi vaunujen luokse.
"Minä aijoin juuri tulla herra Robert Nicholsonin luoksi ilmottamaan eräästä hyvin merkillisestä tapahtumasta", sanoin minä, osottaen hänelle tuolia.