Mitä tulee emäntäparkaani pelkäsimme me, hänen sukulaisensa, ystäväni ja minä itse, useiden kuukausien aikana pahinta. Oli vaikeata uskoa, että niin tunteellinen luonne kuin hänen, saattoi kestää nämä kovat iskut. Mutta ihmisen kyky kantaa kaikkia niitä taakkoja, jotka hänen harteilleen sälytetään, on minun kokemukseni mukaan paljon suurempi kuin hän itse luuleekaan. Olen nähnyt monen parantuvan sairaudesta jonka varmasti on luultu tuottavan pikaisen kuoleman — ja minä olen nähnyt emäntäni virkistyvän sen surun ja säikähdyksen jälkeen, jonka luultiin musertavan hänet kokonaan.
Viipyi kauvan ennenkuin hän jälleen kulki pää pystyssä, mutta hellä huolenpito, ystävällinen kohtelu, aika ja elämänvaihtelu vaikuttivat lopultakin häneen. Hän ei kuitenkaan ole eikä tule koskaan olemaan sama nainen kuin ennen; hänen käytöstapansa on muuttunut ja hän näyttää monta vuotta vanhemmalta kuin hän todellisuudessa on. Mutta hänen terveydentilansa ei enää huolestuta meitä, hänen mielenlaatunsa on rauhallinen ja tasainen, ja minä toivon saavani palvella vielä monta vuotta. Minä itse olen mennyt naimisiin tänä pitkänä aikana, josta nyt vain näin ohimennen mainitsen. Ei olisi kai syytä koskea siihen seikkaan muun vuoksi kuin siksi, että minun kaksi pientä lastani ovat hänen suuria suosikkejaan, joihin hän on kohdistanut suurta mielenkiintoa, ja minä luulen että nuo pikku palleroiset saavat hänet unohtamaan monta ikävää muistoa ja ajatusta. Mitä kertomuksen muihin henkilöihin tulee, niin mainitsen ensinnäkin Josephinen. Herra Darkin arvelu, että hänen tyhmyytensä varastetun tavaran kätkemisessä johtui siitä, että hän kantoi aivoissaan paljon tärkeämpää asiaa, osottautui täysin todeksi. Kun hänet oli tuomittu varkaudesta seitsemäksi vuodeksi karkotettavaksi, antoi kaikkein korkein tuomioistuin hänelle vielä suuremman rangaistuksen: Hän tuli hulluksi vielä ollessaan piirikunnan vankilassa. Hänen tilansa selitettiin toivottomaksi, hänet vietiin sairaalaan, ja siellä hän saa olla elämänsä loppuun saakka.
Herra James Smith, joka minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan olisi pitänyt laillisesti tuomita hirtettäväksi tai olisi hän ainakin saanut kuolla tapaturmaisesti, eleli rauhallisesti skotlantilaisen vaimonsa kanssa ulkomailla noin kaksi vuotta, jonka jälkeen hän kuoli sangen mukavasti, nimittäin vuoteessa lyhyen sairauden jälkeen. Hänen loppunsa kuvattiin minulle jotenkin merkilliseksi, hän kun vähän ennen kuin ummisti silmänsä ikuisesti, sanoi antavansa anteeksi emännälleni, joten hän siis piti, että hän heistä kahdesta oli kärsinyt vääryyttä. Siksi täytyy minun rohjeta uskoa, että hän oli kuollessaan yhtä suuri lurjus kuin eläissäänkin. Hänen skotlantilainen leskensä on mennyt uusiin naimisiin ja asuu nyt Lontoossa. Minä toivon että hän nyt on saanut miehen, joka on yksinomaan hänen.
Myöskään ei saa unohtaa herra Meekeä, joskaan hänen nimeään ei ole mainittu kertomukseni loppupuolella, siitä syystä, ettei hän sekaantunut millään tavoin niihin kauheisiin tapahtumiin, jotka seurasivat Josephinen väärästä ilmiannosta. Muuttaessamme pois paikkakunnalta emme silloisessa hämmennyksessä ja kaikista ikävyyksistä masentuneena tulleet ollenkaan muistaneeksi häntä. Myöhemmin saimme kuulla, että vietettyään vielä jonkun aikaa yksitoikkoista elämäänsä autiossa pappilassa, sai hän jonkunlaisen apulaissaarnaajan paikan eräässä englantilaisessa seurakunnassa ulkomaalla. Hän tiedustelee emäntäni vointia pari kertaa vuodessa ja emäntäni vastaa hänen kirjeisiinsä. Se on ainoa yhdysside, mikä heillä tulee olemaan toistensa kanssa. Ne sävelet, joita he kerran yhdessä soittivat, eivät helähdä enää koskaan. Niiden viimeinen kaiku on kuollut jo aikoja sitten — samoinkuin kuolevat tämänkin kertomuksen viimeiset sanat kertojansa huulilla.