"Eli toisin sanottu, te, joka olette laintunteva sekä taitava mies olette tulleet tänne puolustamaan lain-rikkomista."
"Erinomaisen viisaasti esitetty!" sanoi Bintrey. "Kuinka huokea eikö virkani olis, jos kaikki ihmiset, joitten kanssa minulla on tekemistä, olisivat niin viisaat kuin te. Olen tullut tänne puolustamaan lain-rikkomusta — se en teidän ajatuksenne asiasta. Olen tullut tänne saadakseni toimeen sovinnon teidän ja veljenne tyttären välille — se on minun ajatukseni."
"Sovinnon toimeen saamiseen tarvitaan vähintään kaksi henkeä," vastasi Obenreizer; "ja siinä tapauksessa minä en rupee toiseksi. Laki oikeuttaa minun määräämään holholaiseni tekemistä, kunnes hän joutuu lailliseen ikään, ja koska se aika ei vielä ole tullut, niin aion minä pitää oikeudestani kiini, ja sen pituinen se!"
Tässä aikoi maitre Voigt puuttua puheesen, vaan herra Bintrey saatti hänen vaikenemaan armahtavalla lempeydellä, ikäänkuin olisi hän viihdytellyt lemmittyä lapsukaista.
"Ei, ystäväiseni, ei sanaakaan. Älkää kiihoittako itseänne ilman tarvetta, vaan jättäkää minulle kaikki."
Sitten kääntyi hän taas ja puhui Obenreizerille.
"Minä en löydä muuta, johon olisitte verrattava, kuin kallioon, ja kalliokin kuluu ajan mennessä. Rauhan ja sovinnon — niin, oman kunnianne tähden, pyydän teitä olemaan vähän myöntyväinen. Jos tahtoisitte jättää huolen-pidon holhoamisestanne ystävälle, jonka minä tunnen, niin vakuutan teille, ettei hän laskis veljenne tytärtä silmistänsä ei yötä eikä päivää."
"Ihan turhaan hukkaatte omanne sekä minun ajan," vastasi Obenreizer. "Jos ei veljeni tytärtä kahdeksan päivän sisällä anneta minun haltuuni, niin kutsun minä lakia avukseni, ja jos ette lakia tottele, niin ryöstän hänet väkivallalla."
Tämän mainittuansa nousi hän ylös, ja maitre Voigt katseli taas tumman-ruskeaa ovea, joka vei sisimmäiseen kammariin.
"Vaan armahtakaapa vähäisen tyttö parkaa," pyysi Bintrey. "Muistakaa kuitenkin, kuinka hiljakkoin hän kadotti ylkämiehensä. Eikö mikään voi teitä lepyttää?"