"Teidän ei pitäisi antaman lämpöisten tunteenne kiihoittavan itseänne — sanoi Bintrey, kun taas tulivat konttoriin, jossa herra Wilding pyhki itseään oven takana rippuvaiseen käsi-liinaan.
"Ei, sitä en tee" — vastasi Wilding katsoen ylös. — "En suinkaan teekään; mutta enhän ainakaan puhunut mitään hullutusta?"
"Ei, te puhuitte ihan oikeen ja selvästi!"
"Missä minä lopetinkaan, herra Bintrey?"
"Ah! te lopetitte — mutta teidän sijassanne en kiihoittaisi itseäni alkamalla nyt heti uudestaan."
"Kyllä pidän varani, olkaa varma siitä. Missä se olikaan kuin korvani rupesivat humisemaan, herra Bintrey?"
"Kesken vateja ja maljoja" — vastasi asianajaja auttaakseen häntä uralle — "asua saman katon alla teidän kanssa — ja te kaikki yhdessä." —
"Aivan oikeen! ja me kaikki yhdessä humista toisten korvain ympäri."
"Teidän sijassa en tosin antaisi tunteitteni niin kiihoittaa itseäni" — sanoi taas asianajaja huolestuneella äänellä. — "Koittakaamme vielä kerran pumppua!"
"Ei tarvitse, herra Bintrey, ei tarvitse. Me kaikki yhdessä on niinkuin yksi perhe! Tiedätte, herra Bintrey, etten lapsuudessani harjautunut sille itsenäiselle elämänlaadulle kuin useammat muut lapsuudessaan. Tämän ajan jälkeen elin minä kokonaan rakkaan äiti vainajani kanssa kahden kesken ja nyt, kun olen hänet kadottanut, havaitsen minä olevani enemmin luotu elämään toisten ihmisten seurassa, kuin itsekseni yksinäisyydessä. Tällä lailla elää ja täyttää velvollisuuksiani alamaisiani kohtaan ja yhdistää niitä minuhun tuntuisi minusta varsin iloiselta ja yksinkertaiselta. En tiedä kuinka se tuntuu teistä, herra Bintrey, vaan minusta se tuntuu niin."