"Se asia ei kuulu minun toimeeni, vaan kokonaan teidän" — vastasi Bintrey — "ja sentähden se tekee juuri yhtä mitä minä siitä pidän." —
"Minusta" — sanoi h:ra Wilding lempeästi — "tuntuu se toiveelliselta, hyödylliseltä ja iloiselta!"
"Teidän sijassanne" — rupesi asianajaja uudestaan — "en antaisi" — — —
"En annakaan, en. Ja sitten on Händel."
"Kuka?" kysyi Bintrey.
"Händel, Mozart, Haydn, Purcell, Greene ja Mendelsohn. Minä osaan köörit näihin kaikki ulkoa. Ne kuuluivat yhteisiin lauluihimme Löytölastenhuoneen kappelissa. Miksi emme siis oppisi niitä laulamaan yhdessä?"
"Mitkä oppisivat niitä yhdessä?" kysyi asianajaja terävästi.
"Isäntä ja palvelijat."
"Ah! niinkö arvelette!" — vastasi Bintrey leppyneenä, sillä hän oli odottanut vastaukseksi: asianajaja ja luottilaansa. — "Se on toinen asia."
"Se ei ole mikään toinen asia, herra Bintrey, ihan sama asia, osa siitä siteestä, joka tulee meitä yhdistämään. Me tulemme laittamaan laulukunnan pienessä, hiljaisessa kirkossa täällä lähellä, ja sitten pyhänä iloittuamme laulamisella yhdessä, menemme hyvillä mielin kotiin syömään aikuisen puolipäiväsen toistemme kanssa. Mikä nyt minua huolettaa on saada pikimmiten tämän elämän järjestyksen toimeen, jotta uusi kauppakumppalini löytäisi sen jo perustettuna tullessaan talohon."