"Käykää tuota pikaa syrjä-ovella, herra Vendale, vaan yksinänne. Jättäkää vaimonne minun haltuuni."
Kirkon syrjä-ovella seisoivat nuot kaksi miestä luostarimajasta, jotka jo tunnemme. He ovat läpikastuneet lumesta ja väsyneet matkastaan, vaan toivotettuansa onnea ja menestystä hänelle, panee kumpikin leveän kätensä Vendalea rinnalle, ja katsellen häntä totisilla silmillä sanoo toinen heistä hiljaisella äänellä:
"Ne ovat taas täällä, herra! Paarinne — ihan samat paarinne!
"Paarini täällä? Mitä vasten?"
"Hiljaa! Vaimonne tähden hiljaa! Matka-toverinne sinä päivänä — —"
"Miten on hänen?"
Mies katselee kumppaniansa, ja tämä häntä. Kumpasenkin käsi makaa vakavasti Vendalen rinnan päällä.
"Hän oli viipynyt muutamia päiviä ensimmäisessä pakopirtissä, herra; ilma oli välistä hyvä, välistä paha."
"Noh, ja sitten?"
"Toissa päivänä tuli hän meidän maja-taloomme ja tahtoi, nukuttuansa hetken laattialla, valkean ääressä, kaapuunsa peittyneenä, mennä seuraavaiseen majataloon, ennenkuin pimeä tulisi. Häntä peloitti paljon tämä osa matkasta, ja hän luuli tien vielä huononevan seuraavana päivänä."